sunnuntai 30. elokuuta 2015

Runomitta



  Enter Enter
  Space Space

  Text Text
  Text Text

  Syvällistä
  Tarinaa
  Opetusta

  Enter Enter
  Space Space

  Text Text
  Text text

lauantai 29. elokuuta 2015

Moderni Don Juan

Lippansa hieman vinossa,
vaikka syvälle vedettynä,
peittää hennon siilen.
Tribaalinsa merkitystä,
tuskin itsekään ymmärsi.


"Kaveritkin otti."


Mustat lasinsa,
peittävät silmien sinervän,
ja arvostelun jäljet.
Sukkansa sandaaleissaan,
on jo oma lukunsa,
sinänsä.


"Paikkas nyrkin ja hellan välissä."


Homo Sapiens,
Alfa.
Kuningas.


Kaikkien naisten sankari,
jokaisen runkkarin ihanne.


Ihana fuckboy.










keskiviikko 26. elokuuta 2015

3.8.



Se olit sinä,
juuri silloin.

Jokaisena hetkenä.

Sortumispisteitä,
murhaa,
kipua.

Se kaikki oli sinulle niin tuttua.

Välillä mietin,
miten sinä jaksoit,
kantaa sen kaiken sydämessäsi.

Se ei ollut illuusio,
ei välillämme.


Minä lakkasin toimimasta.

Sinä toimit,
siltikin.

Olit se vahvempi,
ehjempi,
kauniimpi,
rakkaampi,
arvokkaampi.

Meistä kahdesta.

maanantai 24. elokuuta 2015

Muistoin haureus



Viimeksi kun muistan,
kuvittelin lohikäärmeitä.
Niiden majesteettista lentoa,
vapautta,
mahdollisuuksia.


Joku kertoi joskus jossain,
"Ne syntyvät säteilystä,
radioaktiivisesta hohteesta.
Nuo taivaiden valtiaat,
tummanpuhuvat demonit."


Viimeksi kun muistan,
vuosin kuiviin.
En ymmärtänyt laukausten syytä,
en tarkoitusta.


Vain ne kolme reikää.


Makasin paikallani,
tiesin ajan olevan,
juuri nyt,
juuri nyt.


Viimeiseksi muistan,
vain Amsterdamin muistan.
Sen kadut,
kujat,
ja katonharjat.
Ne kuitenkin,
peittyvät muistissani,
kuin Inkain muinaiset jumalat.
Savu vie näköni,
heijastukseni kirkkaasta pinnasta.


En tunne enää paljoakaan.



keskiviikko 19. elokuuta 2015

Luottamus

Vuotaisinko tietosi hänelle?
Hänelle,
jonka sielu on musta.
Ja kasvot kauhusi kuvat.

tiistai 18. elokuuta 2015

Hiljainen taiteilija


Hiljainen taiteilija,
laskevassa illassa,
istuu parvekkeella tupakalla.


Kai tuli jotakin katsomaan,
etsiäkseen jotakin,
hiljaiseen iltaan.


Sisältöä, kukaties.


Katsoo unelmaansa,
jo tiellään tuomittua,
arvosteltua.
Kasa hylättyjä kirjoja,
jotka piti kai läpi lukea.
Nuo tekstien jonot,
päänsärkynsä manifestit.


Hiljainen taiteilija tumppaa savukkeen,
kiroaa hieman,
katsahtaen tyhjää lasiaan.
Punaiset jäljet,
ehkä muutaman tunnin vanhat.
Pulloaan nuoremmat,
kuitenkin.


Hän nousee ylös,
antaa savukkeen lentää,
ja astelee ulos.
Tyhjä tunne seuranaan,
elämänsä varpaillaan.
Kuitenkin,
eteenpäin.


Hiljainen taiteilija,
lasit nenälleen nostaa,
kohtaa oven,
ja astuu,
suuremmitta mietteittä,
matkalle ulos.


Elämä on kuitenkin,
liian suuri mysteeri,
arkeen ymmärrettäväksi.
Eikä huomista,
uskalla pelätä.


Eihän siihen kuitenkaan,
voi lainkaan,
millään,
vaikuttaa.







sunnuntai 16. elokuuta 2015

Erosta

Arpa, joka ei voita.
Kukka, joka ei siemenny.
Verkko, joka kalat lävitseen päästää.
Ihminen, joka eksyy omaan keittiöönsä.


Olenko väärässä,
kun haluan vain sanoa,
lausua,
muutoksen viimeiset säkeet?
Luoda uuden kytkennän,
uuden mahdollisuuden,
kokonaisuudelle, joka ehkä,
jossain vaiheessa,
voisi taas toimia.


Tönäisen kahvipöydän kumoon,
annan astiaston särkyä.
Posliinit siruina,
kulta ja hopea,
palasiksi lattiaan.
Annan tomun laskeutua,
annan itseni pirstaloitua.
Ehkä tällä tavoin,
saan yhteyden tunnetta,
edes johonkin.


Nostan pöydän,
kerään pirstaleet,
ja aloitan alusta.


Minunkin on kasvettava joskus.




keskiviikko 12. elokuuta 2015

Tarinoita tuulensuojasta: Hiljalleen mustuva kaupunki



  Hän tiesi kohtalonsa.

  Hän laski sekunteja, eikä tuona aikana melu ollut hiljennyt. Sama tasainen naputus kaukana horisontissa. Kova ääni se ei alkujaankaan ollut, sillä hirveän moni ei kai sitä kuullut lainkaan, mikä oli Nicolaksen mielestä outoa. Hän ei toki ymmärtänyt, että ääni oli vain häntä varten. Juuri hänelle omistettu.

Klak klak klak.

  Hän sytytti savukkeen, jonka päällä oli istunut vain hetkiä aiemmin. Aski oli, harmittavaa kyllä, ollut kätevästi takataskussa ja nyt Nicolas kirosi vahinkoa ottanutta savukettaan. Puolet siitä oli murskautunut käyttökelvottomaksi jauhoksi, jonka noukkiminen askin pohjalta olisi ollut hyödytön operaatio. Hieman kaihoisasti hän kopisteli askinsa tyhjäksi ja tarkasti vielä, ettei sinne olisi, sattumalta ja pienellä onnenkantamoisella, unohtunut pientä pätkää. Mutta turha toivo, Nicolas heitti tyhjän askin turhautuneena. Se pomppi,
                                                                pomppi,
                                                                               pomppi muutaman kiven välistä ja laskeutui jonnekin päin kivikkoa, joka oli syntynyt tähän kortteliin rakennusten romahtaessa. Nicolas luuli muistavansa, että joku naapurin neljästä pikkutytöstä olisi vieläkin noiden kivien alla. Ruumiin löytämisestä oli kyllä luvattu pieni palkkio, eikä raha tässä tilanteessa olisi Nicolasta rasittanut, mutta jotenkin hän ei viitsinyt lähteä kaivamaan. Kuolleet ovat kuolleita, hän ajatteli.

  Nicolas jaksoi aina yllättyä siitä, kuinka hiljaista täällä oikeastaan oli. Ellei tuota tasaista, karmivaa nakutusta laskettu, kaupunki oli tätänykyä suhteellisen hiljainen ja rauhallinen. Suurimmat mellakoitsijat ja muut ongelmatapaukset olivat jättäneet kaupungin jo aikoja sitten, sillä syyt, ruoka ja lämpö, olivat loppuneet jo aikoja sitten. Kun kaupat oli ryöstetty, varakkaamat tapettu ja raiskattu sekä kaikki, mistä saattaisi olla rahallista arvoa kaupungin ulkopuolella, viety pois, ei kaupungissa oikeastaan ollut paljoa mitään haluttavaa tai kaivattavaa. Vain hiljalleen rappeutuvaa betonia, tomua ja kuolemaansa odottavia, hiljalleen kuihtuvia ihmisiä. Ei Nicolaskaan, vaikka usein sortui optimismin ylelliseen nautintoon, löytänyt kaupungista mitään rakastettavaa tai välitettävää. Mitään, minkä puolesta olisi hyvä ja oikein kuolla. Täällä saattoi vain kuolla pois. Kerran, Nicolas mietti. Kerran oli hän.
       
  Hänen vuokseen, ehkä.
  Ehkä.
  Mutta siitäkin oli niin kauan aikaa.

maanantai 10. elokuuta 2015

Puutteesta



Kirjoitin tänään niin,
että paperi mustui yöksi.
Kirjasin ajatukseni vaaleaan pintaan,
saastutin sen puhtauden itselläni,
omallani.


Niin kauan,
niin kauan.


Taisin kuitenkin osata sen,
harvinaisen hyvin.
Virkavalta kun,
vei sen lopulta pois.


Radio huusi tytön nähneen helvetin.
Meissä oli kai jotain samaa.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Miksi pelätä häntä

Kaikki tappaa.


Aika,
mahdollisuudet,
vapaus,
vankila,
rakkaus,
nautinto,
elämä,


itsessään.


Kuolema ei tapa.


Kuolema on seuraus,
ei syy.
En kykene,
tai halua,
halveksia kuolemaa.
Hänhän on vain,
päätepiste.


Anteeksiantava ystävä.



torstai 6. elokuuta 2015

Välisoitto, eli kun ajattelin ajatella taas

Niin no.

Joku saattanut jo huomata, että julkaisutahdissa tapahtui pienoinen piikki. Suhteellisen aktiivisen kirjoitteluni lomaan iski hyvinkin inspiroivat muutama päivää, syynä lähinnä senhetkinen työpaikka, mielellinen hämmennys ja niinkin pieni seikka, että istuin ajattelemaan paljon useammin, mikä, hämmästyttävää kyllä, on tuottanut mukavaa tulosta. 

  Nautin kirjoittamisesta. Pienet tarinat, jotka heijastavat ajatuksia, mietteitä ja tarinoita, joihin paikka paikoin löytyy oikea, elävässä elämässä tapahtunut, selkkaus tai muu sellainen. En koe, että kirjoittaisin mielialojani ja tapahtumiani teksteihini kovinkaan tarkasti, mutta usein muokkaan elämässä tapahtuneen tarinaksi teksteihini. Joten kyllä, olen saattanut, epäsuorasti tai muuten, kirjoittaa sinustakin. En ole pahoillani.

  Kai voisin kiittää. Tekstejäni kohtaan on osoitettu mukavasti kiinnostusta, ja jopa siinä määrin, että kiinnostus itse kirjoittajaan ja hänen profiiliinsa on kasvussa. Ajattelinkin pistää työn alle itsestäni ja elämästäni hieman selkeyttävän kokonaisuuden tähän blogiin jollain tavalla. Suurin etappi voisi olla koko Google-käyttäjäni rework: Uusi kuva and stuff tekisi ehkä hyvää. Mutta sain sentään blogilleni uuden ulkoasun, se on jo jotain. 

  Kiitoksia ajastanne, hyvää alkavaa syksyä ja toivottavasti juuri sinä pysyt mukana jatkossakin. Omistan seuraavan teille, ja etenkin ystävälle, jolta sain ensimmäisen, valmistuneen tilaustyön. Saat sen nyt takaisin.


''Erottaisinko,
näiden vuosien jälkeen,
kasvojesi muutoksen.

Sävyjen meren,
jota vasten niin usein,
olen huuleni painanut.

Haistaisinko tummuvan jäljen.

Tuntisinko vaalenevan arven.

Maistaisinko punertuvan mielen,
siniseen rakenteeseen.

Ehjään ihmiseen.

Värejäsi vasten,
suuri on taas,
haluni painautua.

Olit aina,
kaikista kaunein,
kaikista maalauksistani.''

tiistai 4. elokuuta 2015

Oodi


Haluan palata.


Kääntää kelloja taakseppäin,
peruuttaa menneen.
Pyyhkiä lukuja pois,
luoda puhtaan kirjan,
jota minun,
ei enää,
tarvitse katua.


Haluan palata,
samaan pisteeseen.
Olen niin kovin eksynyt,
kovin yksin.


Syy on oma.


Minä haluan palata.
Rakastin sinua niin kovin.

Kun jätit tulematta



Minä hukun,
kauas pois.



Minä lepään,
samaan suuntaan.



Minä elän,
väärässä paikassa.



Minä tunnen,
sen alkaneen.



Aistin syksyn,
sinua paremmin.



Miksi siis,
sinä olet,
niin kauan,
niin kaukana,
poissa.

lauantai 1. elokuuta 2015

Loppuunpalanut filosofi

Tiesitköhän,

että tiesin sinun tietävän,
tiedon sen osan,
jonka sanoit tietäväsi.

Tiedon merkityksestä,
sen syvimmästä osasta,
tiedon tietämättömästä tiedosta.

Tiesin sen,
tietäen,
sinun tietävän sen,
että tietosi on,
tietomme tiedostamana,
tieto on sen väärti.
Tiätämäni seikka,
tribuutti tietoni lähteelle,
hänen tietämättään.

Tietäisiköhän hän,
jos sen hälle kertoisin?
Tietäisikö tietoni tiedosta perustuneen,
hänen tietoiseen tietoonsa,
tai sen tietämättömyyteen.

Sillä eikö tieto aina ole,
tietämättömästä rakentunut,
tietomme kokonaisuus.
Irrotettu pala,
tiedostaen leikattu siivu,
tiedosta tiedottomasta.

Tietohan ei ole,
tietty vakaa,
tiedetty kokonaisuus.


Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *