sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Kairoutuminen

Jos lupaat työntää patjaa kaksikymmentä senttiä lähemmäksi,
annan sen kaiken sinulle kun olen poissa.

Vaikka se olisikin homeessa syksyn jälkeen,
se on on aina se,
jolla tapahtui niin paljon.
Ja niin kovin vähän.

Kun ihminen alkaa riittää,
kirjoitan sonaatin jossa on vain rumia sanoja.
Kuuntelen kaikkea kuin se olisi Paperia,
ja kirjoitan sen niin kuin se muka jäisi johonkin.

Vuosien työ katoaa kun mieli vaihtuu.

Taiteilija myy takkinsa kun on liian kuuma.
En osaa luopua samalla tavalla.

Minun Raamattuni on musta,
ja siihen on kirjoitettu vain koneella.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Ymmärryskaava


Sanat,
rimpuilevat suussa kuin viimeyön mönkiäiset.
Tarttuessani jälleen kerran siihen,
johon en saisi sortua.

Tavujen mukaan merkitys katoaa,
murtuu ja käsiin hajoaa.


Mutta ne olivat minun.

Minä tarkoitin sitä.


Alanko morsettaa sinulle?
Kirjoittaisinko satoja teesejä,
joista saisit vain sen käsityksen;
Ihminen on joskus hukassa.
Ja arki vie kaikesta tolkun.


Jos polttaisin yhteiset siltamme,
tuntuisiko se kaikki taas helpommalta?

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Monoversumi


Siinä sumussa on vain yksi.

Vain se,
jolla on kaikelle merkitystä.
Kun se rakentuu peileistä,
ja elää itsensä kanssa vuosien päätöstä uuteen alkuun,
huomaan,
sen kaiken olevan minä.

Hengitän.

Maailmassani on vain yksi.

Minä olen aina vain yksi.

Mutta universumi ei katoa nukkuessa,
aika ei matele odottaessa.
Tähti ei ole ikinä yksin.


Yksin,
muttei yksinään.


Se paikka on heille kaikille.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Aamuyö

Käskyt antavat eksyyneen suunnan,
ohjaus eksyy kuskin puutteessa naiseen,
jota hän ei ikinä tavoittanut.

Sentit matelivat taskunsa pohjissa paikkauksen mukaan.
Kuskille kahvi on vain muutama ostettu minuutti.

Ennen törmäystä on vain sekalaisia sekunteja.

Eikö ihminen voi olla manuaali.
Tai opaskirja.
Jotain helppoa.
Jotain halpaa jota korjata lauantai-yönä kun neito poistui väärästä ikkunasta arkea karkuun.

Pakotie on helppo,
ratkaisu aina väärä.


Ennen törmäystä on vain muutamia valittuja sekunteja.

Hän eksyy taas,
ja hengittää.
Metalli muodostuu koteloksi,
liike painoksi
ja kaiken merkitys puristuu pois.

Kun istuu junassa,
on vain huonoja aihioita.
Kaikki lehdet on jo luettu.
Kaikki tunnit kulutettu.
Liput lävistetty,
ja aika jättää.

Kun meistä kello luovuttaa ensin,
on aika olla ja antaa virran viedä.

Ennen törmäystä on vain kaiken tärkein sekunti.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Taiteilija kello 03:21

Ihmisen kammiot,
keuhkojen katveesta kuolevat ruusut kaasujen sylissä valittavat hetkiään.
Hetkittäin,
kun antaa sydämen huutaa loputtomia minuutteja,
ja taivas maistuu kaikille vain jauholta,
antaisin sen kaiken sataa maailmojen päälle.

Mustaa,
punaista ja kai valkoista.

Sen valossa,
seinät sulavat kaikkien ympäriltä.
Materia palaa,
ja varpaat kovettuvat kiinni kaikkeen.

Silloin luon ylleni taidetta.

Annan pintojen kadota,
ateljeen murtua paatokseen ja luoda jotain rumaa.

Että kaiken jälkeen voit nähdä itsessäsi taas jotain kaunista.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Musea

Sait minussa aikaan taas satoja sanoja.
Uudelleen lausuttuja,
vanhoja,
kerrattuja.

Ylös ja alas,
räppärinä yo yo,
se hyppii välillä kahden ihmisen.

Kirjoitan sen puutteesta,
luon sen halusta.
Elän sen sanoista,
tunnen sen laskeutuvan ja palaavan taas siihen missä se ei ole ollut vuosiin kun olin muuta kuin jaksoin välittää olevani.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Levolleen

Lukit uinuvat öisin meressä.

Suurissa veneissä,
joissa kultaiset tiut soivat unen valssiksi.
Kuin patsaiksi,
jäävät venhot pieneen tyveneen.
Sakenee,
kun kuu avaa sillan vesien ylle.

Vanhus katsoo taivaalle,
kurottaa kultaa ja uinahtaa.
Unohtaa,
viimeisen kerran tässä maailmassa.

Pakkaset

Lumet huuhtovat aaltojen lailla Vaasan autot,
linnut nukkuvat tunteja eiliseen.
Haavat heiluvat tuultensa kourissa,
aukevat,
kun ymmärtää että kevät ei vielä tule.

Lumi ei ole täällä punaista.
Ilma on mustaa ja väärin likaista,
väriltään jokaisen asujan mukaista.

Mäyrä pudistelee,
ja astelee koloonsa.
Herään vasta kun maailma on sammunut.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kertaus

Kirjoitin sinulle,
kun elämäni otti sen uusimman suunnan.
Kuin muuttavat linnut,
lensin parvena itseni sisällä.
Kuin myrsky,
lakkasin tuntemasta mitään.

Pulssini kävi tuulen kodiksi,
kohina sen tunteeksi.

Minä irrottaudun,
kun aika vähenee kohti loppua.
Minä unohdan,
kun kaikki yhteinen materiamme on sulanut ahjossa.
Minä pelkään,
kun se ottaa vallan suhteemme osasista.

Ehkä nukun krapulani pois.
Ehkä kuiskaan äänettömyyttä tuuleen.
Ehkä annan olla,
ja luovutan.

Kun sen aika tulee.

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *