Lattia sortuu.
Kaikki särkyy.
Miksi seisot yhä siinä?
Se menee nyt,
junien ja kiskojen lailla kauas kauas pois.
Käsiemme jäljistä,
piirtyvät kuvat katoavat ikkunoiden laseista.
Kun seuraavan kerran tartut karmeihin ja työnnät ovemme auki jotta syyssade voisi kastella kynnyksen,
kuiskaa nimeni.
Ja unohda se sitten.
Homo ja hakaristi.
Ruma nisti,
joka yskii keuhkojaan.
Kivi lentää,
jahka ehtii ja entää kauas pois.
Niille maille,
joissa väriä katsotaan vain pahalla.
Sinne rakentuu utopia,
jossa ihminen on kaavan viha.
Paskana kaikesta mitä tehdä osaan,
palasina kaikesta,
mikä toimii.
Saastaa valuu hampaista,
kun paikat putoilevat hetkittäin posliinille jonka sinä kiillotit puhtaaksi.
Olen minun.
Olen sinun.
Vihaa sitä kaikkea jota annoin sinulle.
Rakasta kaikkea jonka vuodin vuoksesi.
Minä rakastin sinua.
Minä rakastan sinua.
Köyhät vain juovat,
verta ja punaviiniä.
Ja halpoja oluita,
joita nuoret peräävät kauppojen kulmilta niiltä miehiltä joiden elämä jättää taakseen.
Kun kerjään turpaani baarista jossa on vain niitä henkilöitä jotka eivät sieltä rutonkaan takia lähde kuuntelen One Word for summer ja Coldplayta ja sammun.
Sail away and fade,
ja nouse uudestaan aamulla.
Siihen sinut on rakennettu.
Aina nälkä.
Niellen kehoja astelee hän sadoin jaloin.
Haaroja teissä ja jaloissa ja kehossa ja niissä joita hän raahaa mukanaan timanttisissa ketjuissaan.
Kolmet kasvot näkevät kuun jokaisen puolen,
kun roikkuvat lihat käsien varoissa varpaiden lomassa.
Ihonsa kuorien hän jatkaa matkaa.
Hänen dialoginsa on vain yhden toistamat sanat joita hän ei osaa kieltää.
Kielensä ympärillä satoja menneitä muistoja muiden mukaisia.
Jokainen kasvonsa toisensa peili,
mieli musta sekainen ja ruma.
Takkinsa taskussa punainen ruusu.
