perjantai 11. joulukuuta 2015

Uupumuksesta ja säälistä



  Minussa on rakkautta,
minussa on sairautta.


Minussa on väkivaltaista unohdusta.



Olen alkoholisti,
hukkuneena omaan vereen.
Oksennan keuhkojani,
jotta syöpäni jatkaisi kasvamistaan.



En halaja apua,
en halaja armoa.





Antaisitko ne minulle kuitenkin?
Lohdun sanat,
itkevälle keholleni.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kitumus



Sinä huusit,


huusit,


huusit ja
huusit.


Nään sen vieläkin tästä lattiasta.


Minä huusin,


huusin,


huusin ja...


Noh,
tiedät kai.



Kuolemallasi kun oli,
niin vähän merkitystä.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Hetki heille


 Sen kaiken määrä,
 hämmästyksen kokonaisuudesta uskottomuuden virtaan,
 me huudamme,
 me huuhtoudumme,
 kirkujain mereen.


 Elon aallot,
 sammuvista,
 radioaaltojen vastaanottimista,
 iskevät sisikuntaamme,
 ohi lepäävän yhteiskunnan.



Miten meistä,
 pienistä ja heikoista,
 kurjista ja julmista,
 tuli uinuvan olevaisuuden kruunaamattomia herroja.



lauantai 31. lokakuuta 2015

Läpi puhtaan ikkunan



  Kuin synkästä sumusta,
eksyneiden varjoista koostunut usva,
pysyt sinä aina,
vain aina,
mysteerinä minulle.


Hankittuani lasin,
elämää suurentavan,

luulin,

kuvittelin,

kuvittavani viivani,
ymmärryksen täkkiin.


Sinä tuhahdit,
''Liian lähelle ei vain näe.''


Vasta nyt ymmärrän sen.

torstai 22. lokakuuta 2015

Ystävyys



 Se sama haju,
jonka niin usein,
monen monituista kertaa,

pesin iholtani

kiintyy minuun,
pieninä nauhoina.



Se oli se,
kaukainen ystävä,
saastaisesta maasta,

mustien vuorten onkaloista.



Pesi takkinsa kahvikuppiini,
kaiveli haarukallani hampaitaan ja kysyi,
sattuisiko minulla uutisia olemaan.


Jotain lehtistä,
johon takamuksensa,
pyyhkiä voisi.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Hänelle


Sinä astuit pois,
hieman kauemmas,
sinä hetkenä.


Se sattui,
askeleitteni muassa.


Pilvet maamme tasolla,
kuiskivat sanoja seisovaan tuuleen;
Hän kyllä palaa.


Annoin sen soida,
soida,
soida.


Pidän huolta sydämestäsi.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Toisinto



Se on sinertävä.


Mustanpuhuvan kaunis,
kuin yön viimeinen katse,
heräävään maailmaan.


Minä olin siellä.
Näin sen kaiken.


Tee sylissäni,
oli lämmintä.
Termos oli muutenkin,
ollut hyvin kallis.
Varpaita paleli,
ja sumu oli todellista.


Järvi huokaisi,
ja hytisi hieman.
Kaipa silläkin,
oli hieman viileä.


Eihän märkä villatakkikaan,
auta palelevaa.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Mielikuvitus


Kaipasi lämpöä,
matkaaja kaukainen.


Tilkkutäkki ajasta,
kuulosti kovin hienolta,
vain ajatuksena.


Sillä aikahan se on,
joka meidät kaikki,
lopussa,
hyytää hengiltä.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Sunnuntai-ajatus



 
Olenkohan ymmärtänyt,
  kaiken tarpeellisuutta?

 
 
Syvintä filosofiaa,
  ajatusten myrskyä,
  tai sympatiaa.


 
Jotka oikeastaan,
  lakkasivat olemasta.

 

  Sanoin sen kaiken.

  Sinä nauroit.

 ''Senkin hassu.''

  Minä olin,
  kuitenkin,
  vakavissani.



 En osaa ymmärtää ajatusta.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Epilogi


Minä tiedän,
sinä särryt.


Sinä tiedät,
etten ehkä kestä.


Hän tietää,
sen jälkeenpäin.
Tuotuaan kukkansa,
omalle muistolleen.


Me tiesimme lopputuloksen.

Elämästäni




Lisään viiniin sitruunan.


Istun samalla sohvalla,
kuuntelen vanhaa musiikkia.


John Lennon,
minä taksin.


Haistan kirpeyden,
Tarantino raiskaa näkökenttäni.







torstai 24. syyskuuta 2015

Polttaa omansa

Puhallan sinut tuuleen.


Se kaikki tapahtui,
niin pian,
etten ymmärtänyt,
seurauksia.


Sinähän kuitenkin,
jo paloit.


Keräsin sinut,
saunani lauteilta.
Ikkuna kun oli auki,
ja tuuli varsin oikukas.


Ymmärrät kai.


Samaan ämpäriin,
sinäkin kolahdit,
mihin varistin savukkeeni tuhkat.


Eihän teissä enää,
ole paljoakaan eroa.


Paloitte hetken,
elin sen nautinnosta.
Kuitenkin,
se sama tyhjyys,
ja haju kiinni vaatteisiin.


Syövältä säästyin,
kuitenkin.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Lyhyt oppimäärä



 

  Kauneus löytyy ruumiista.

  Kauneus löytyy sielusta.

  Kauneus löytyy siitä kaikesta,
  ja edellämainituista.


  Siksipä jalkani verestävät,
  siruisella lattialla,
  joka leikkii heijastusteni loimussa.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Pohjustus






Sen tyhjyyden täytteeksi,
palasin siihen,
samaan ristiin.


Moderni Jeesus,
kansan herra.


Egoisiminsa pelastaja.


Olen niin ylpeä itsekkyyttömyydestäni.

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Lopputilitys



        Minä väsyn,
  kantamaan ihmistä.


        Minä väsyn,
  nukkumaan alasti.


        Minä väsyn,
   suolaiseen mereen.


        Minä tahdon,
  vaieta taas.
       
        Väsyä kaikkeen,
  olevaiseen olemukseen,
  kuolevaisesta olevaisuudesta.





          Kannanko aina,
   itseni taakkaa.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Kaipuuskasta



Itsensä toistaminen,
jakautuu lasissani synniksi,
niin selkeäksi,
ja vääjäämättömäksi.


Samat teot,
samat sanat,
samat laulut.
And repeat.


Jätän kovin paljon taakseni.


Tänään tosin,
tarkoituksella.


Haluan olla Hannu,
haluan olla Kerttu.
Leivänmuruni oli vain kovin iso,
ja sinertävä.

torstai 10. syyskuuta 2015

Itseisarvo






Sinä saasta.






Anna minulle,
vapauteni takaisin.






Anna minun,
vihdoinkin palaa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Maa hiekassa



 Luoti läpi vatsan,
antaa tomulle uuden sävyn.
Kuin Tarantinon filmiä,
punaneste ilmassa,
he kaikki kaatuvat,
omiensa käsiin.


Säkki päähän,
kasvot seinään,
kumarra graffitille.


He juoksevat,
pakoon toisiaan,
kaikkeaan.
Laukauksin haljennut maa,
sille mahdotonta rakentaa,
vain paeta.

Yrittäen hengittää,
vesimassojen sylissä lapsi,
antaa huutonsa tummenevaan sineen.
Samalta sannalta,
saadaan uusi reliikki,
töllistelevälle yhteiskunnalle.

Äiti lapsi sylissään,
rauhoittaa pientä kuolemaa,
joka ottaa valtaa.
Yrittää hyräillä,
pitää ääntä,
viimeisenä ohjenuorana,
viimeisenä linkkinä.

Älä itke, lapsi.
Äitis on tässä.
Isis on vahva,
ja äitis on tässä.


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Manifesti





En pääse pakoon,
vaikka yritän.


Askel askeleelta,
kauemmas ja kauemmas,
mutta siltikin,
kohtaan sen.


Sen kaiken.
Kaikin puolin.
Kaikin osin.


Miksi nautin siitä,
siinä pyörimisessä.
Astelen samaan,
vain tajutakseni,
että haluan pois.


Mutta sinä jäät.
Sen tiedän.
Siksi itken.


Säälittävää,
omalla tasollaan.


Jäljethän olivat minun.


Se vain sattuu,
niin paljon.


Olisinpa edes rehellinen savukkeistani.









tiistai 1. syyskuuta 2015

Muutoksesta part.2





Suljin silmäni ja sinä muutuit.
Pidin hetken henkeäni,
puristin ne kiinni ja toivoin,
että asia palaisi.


Sinä palaisit.


Sillä olit niin kovin uusi.
Uudessa kuoressa,
uudessa pinnassa,
uudessa kokonaisuudessa.


Minä pelkäsin.


Nykyään huomaan,
selkärankani heikkouden.
Konservatistinen veri,
täytyy vuodattaa.


Minä en vain ymmärtänyt sinua silloin.





sunnuntai 30. elokuuta 2015

Runomitta



  Enter Enter
  Space Space

  Text Text
  Text Text

  Syvällistä
  Tarinaa
  Opetusta

  Enter Enter
  Space Space

  Text Text
  Text text

lauantai 29. elokuuta 2015

Moderni Don Juan

Lippansa hieman vinossa,
vaikka syvälle vedettynä,
peittää hennon siilen.
Tribaalinsa merkitystä,
tuskin itsekään ymmärsi.


"Kaveritkin otti."


Mustat lasinsa,
peittävät silmien sinervän,
ja arvostelun jäljet.
Sukkansa sandaaleissaan,
on jo oma lukunsa,
sinänsä.


"Paikkas nyrkin ja hellan välissä."


Homo Sapiens,
Alfa.
Kuningas.


Kaikkien naisten sankari,
jokaisen runkkarin ihanne.


Ihana fuckboy.










keskiviikko 26. elokuuta 2015

3.8.



Se olit sinä,
juuri silloin.

Jokaisena hetkenä.

Sortumispisteitä,
murhaa,
kipua.

Se kaikki oli sinulle niin tuttua.

Välillä mietin,
miten sinä jaksoit,
kantaa sen kaiken sydämessäsi.

Se ei ollut illuusio,
ei välillämme.


Minä lakkasin toimimasta.

Sinä toimit,
siltikin.

Olit se vahvempi,
ehjempi,
kauniimpi,
rakkaampi,
arvokkaampi.

Meistä kahdesta.

maanantai 24. elokuuta 2015

Muistoin haureus



Viimeksi kun muistan,
kuvittelin lohikäärmeitä.
Niiden majesteettista lentoa,
vapautta,
mahdollisuuksia.


Joku kertoi joskus jossain,
"Ne syntyvät säteilystä,
radioaktiivisesta hohteesta.
Nuo taivaiden valtiaat,
tummanpuhuvat demonit."


Viimeksi kun muistan,
vuosin kuiviin.
En ymmärtänyt laukausten syytä,
en tarkoitusta.


Vain ne kolme reikää.


Makasin paikallani,
tiesin ajan olevan,
juuri nyt,
juuri nyt.


Viimeiseksi muistan,
vain Amsterdamin muistan.
Sen kadut,
kujat,
ja katonharjat.
Ne kuitenkin,
peittyvät muistissani,
kuin Inkain muinaiset jumalat.
Savu vie näköni,
heijastukseni kirkkaasta pinnasta.


En tunne enää paljoakaan.



keskiviikko 19. elokuuta 2015

Luottamus

Vuotaisinko tietosi hänelle?
Hänelle,
jonka sielu on musta.
Ja kasvot kauhusi kuvat.

tiistai 18. elokuuta 2015

Hiljainen taiteilija


Hiljainen taiteilija,
laskevassa illassa,
istuu parvekkeella tupakalla.


Kai tuli jotakin katsomaan,
etsiäkseen jotakin,
hiljaiseen iltaan.


Sisältöä, kukaties.


Katsoo unelmaansa,
jo tiellään tuomittua,
arvosteltua.
Kasa hylättyjä kirjoja,
jotka piti kai läpi lukea.
Nuo tekstien jonot,
päänsärkynsä manifestit.


Hiljainen taiteilija tumppaa savukkeen,
kiroaa hieman,
katsahtaen tyhjää lasiaan.
Punaiset jäljet,
ehkä muutaman tunnin vanhat.
Pulloaan nuoremmat,
kuitenkin.


Hän nousee ylös,
antaa savukkeen lentää,
ja astelee ulos.
Tyhjä tunne seuranaan,
elämänsä varpaillaan.
Kuitenkin,
eteenpäin.


Hiljainen taiteilija,
lasit nenälleen nostaa,
kohtaa oven,
ja astuu,
suuremmitta mietteittä,
matkalle ulos.


Elämä on kuitenkin,
liian suuri mysteeri,
arkeen ymmärrettäväksi.
Eikä huomista,
uskalla pelätä.


Eihän siihen kuitenkaan,
voi lainkaan,
millään,
vaikuttaa.







sunnuntai 16. elokuuta 2015

Erosta

Arpa, joka ei voita.
Kukka, joka ei siemenny.
Verkko, joka kalat lävitseen päästää.
Ihminen, joka eksyy omaan keittiöönsä.


Olenko väärässä,
kun haluan vain sanoa,
lausua,
muutoksen viimeiset säkeet?
Luoda uuden kytkennän,
uuden mahdollisuuden,
kokonaisuudelle, joka ehkä,
jossain vaiheessa,
voisi taas toimia.


Tönäisen kahvipöydän kumoon,
annan astiaston särkyä.
Posliinit siruina,
kulta ja hopea,
palasiksi lattiaan.
Annan tomun laskeutua,
annan itseni pirstaloitua.
Ehkä tällä tavoin,
saan yhteyden tunnetta,
edes johonkin.


Nostan pöydän,
kerään pirstaleet,
ja aloitan alusta.


Minunkin on kasvettava joskus.




keskiviikko 12. elokuuta 2015

Tarinoita tuulensuojasta: Hiljalleen mustuva kaupunki



  Hän tiesi kohtalonsa.

  Hän laski sekunteja, eikä tuona aikana melu ollut hiljennyt. Sama tasainen naputus kaukana horisontissa. Kova ääni se ei alkujaankaan ollut, sillä hirveän moni ei kai sitä kuullut lainkaan, mikä oli Nicolaksen mielestä outoa. Hän ei toki ymmärtänyt, että ääni oli vain häntä varten. Juuri hänelle omistettu.

Klak klak klak.

  Hän sytytti savukkeen, jonka päällä oli istunut vain hetkiä aiemmin. Aski oli, harmittavaa kyllä, ollut kätevästi takataskussa ja nyt Nicolas kirosi vahinkoa ottanutta savukettaan. Puolet siitä oli murskautunut käyttökelvottomaksi jauhoksi, jonka noukkiminen askin pohjalta olisi ollut hyödytön operaatio. Hieman kaihoisasti hän kopisteli askinsa tyhjäksi ja tarkasti vielä, ettei sinne olisi, sattumalta ja pienellä onnenkantamoisella, unohtunut pientä pätkää. Mutta turha toivo, Nicolas heitti tyhjän askin turhautuneena. Se pomppi,
                                                                pomppi,
                                                                               pomppi muutaman kiven välistä ja laskeutui jonnekin päin kivikkoa, joka oli syntynyt tähän kortteliin rakennusten romahtaessa. Nicolas luuli muistavansa, että joku naapurin neljästä pikkutytöstä olisi vieläkin noiden kivien alla. Ruumiin löytämisestä oli kyllä luvattu pieni palkkio, eikä raha tässä tilanteessa olisi Nicolasta rasittanut, mutta jotenkin hän ei viitsinyt lähteä kaivamaan. Kuolleet ovat kuolleita, hän ajatteli.

  Nicolas jaksoi aina yllättyä siitä, kuinka hiljaista täällä oikeastaan oli. Ellei tuota tasaista, karmivaa nakutusta laskettu, kaupunki oli tätänykyä suhteellisen hiljainen ja rauhallinen. Suurimmat mellakoitsijat ja muut ongelmatapaukset olivat jättäneet kaupungin jo aikoja sitten, sillä syyt, ruoka ja lämpö, olivat loppuneet jo aikoja sitten. Kun kaupat oli ryöstetty, varakkaamat tapettu ja raiskattu sekä kaikki, mistä saattaisi olla rahallista arvoa kaupungin ulkopuolella, viety pois, ei kaupungissa oikeastaan ollut paljoa mitään haluttavaa tai kaivattavaa. Vain hiljalleen rappeutuvaa betonia, tomua ja kuolemaansa odottavia, hiljalleen kuihtuvia ihmisiä. Ei Nicolaskaan, vaikka usein sortui optimismin ylelliseen nautintoon, löytänyt kaupungista mitään rakastettavaa tai välitettävää. Mitään, minkä puolesta olisi hyvä ja oikein kuolla. Täällä saattoi vain kuolla pois. Kerran, Nicolas mietti. Kerran oli hän.
       
  Hänen vuokseen, ehkä.
  Ehkä.
  Mutta siitäkin oli niin kauan aikaa.

maanantai 10. elokuuta 2015

Puutteesta



Kirjoitin tänään niin,
että paperi mustui yöksi.
Kirjasin ajatukseni vaaleaan pintaan,
saastutin sen puhtauden itselläni,
omallani.


Niin kauan,
niin kauan.


Taisin kuitenkin osata sen,
harvinaisen hyvin.
Virkavalta kun,
vei sen lopulta pois.


Radio huusi tytön nähneen helvetin.
Meissä oli kai jotain samaa.

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Miksi pelätä häntä

Kaikki tappaa.


Aika,
mahdollisuudet,
vapaus,
vankila,
rakkaus,
nautinto,
elämä,


itsessään.


Kuolema ei tapa.


Kuolema on seuraus,
ei syy.
En kykene,
tai halua,
halveksia kuolemaa.
Hänhän on vain,
päätepiste.


Anteeksiantava ystävä.



torstai 6. elokuuta 2015

Välisoitto, eli kun ajattelin ajatella taas

Niin no.

Joku saattanut jo huomata, että julkaisutahdissa tapahtui pienoinen piikki. Suhteellisen aktiivisen kirjoitteluni lomaan iski hyvinkin inspiroivat muutama päivää, syynä lähinnä senhetkinen työpaikka, mielellinen hämmennys ja niinkin pieni seikka, että istuin ajattelemaan paljon useammin, mikä, hämmästyttävää kyllä, on tuottanut mukavaa tulosta. 

  Nautin kirjoittamisesta. Pienet tarinat, jotka heijastavat ajatuksia, mietteitä ja tarinoita, joihin paikka paikoin löytyy oikea, elävässä elämässä tapahtunut, selkkaus tai muu sellainen. En koe, että kirjoittaisin mielialojani ja tapahtumiani teksteihini kovinkaan tarkasti, mutta usein muokkaan elämässä tapahtuneen tarinaksi teksteihini. Joten kyllä, olen saattanut, epäsuorasti tai muuten, kirjoittaa sinustakin. En ole pahoillani.

  Kai voisin kiittää. Tekstejäni kohtaan on osoitettu mukavasti kiinnostusta, ja jopa siinä määrin, että kiinnostus itse kirjoittajaan ja hänen profiiliinsa on kasvussa. Ajattelinkin pistää työn alle itsestäni ja elämästäni hieman selkeyttävän kokonaisuuden tähän blogiin jollain tavalla. Suurin etappi voisi olla koko Google-käyttäjäni rework: Uusi kuva and stuff tekisi ehkä hyvää. Mutta sain sentään blogilleni uuden ulkoasun, se on jo jotain. 

  Kiitoksia ajastanne, hyvää alkavaa syksyä ja toivottavasti juuri sinä pysyt mukana jatkossakin. Omistan seuraavan teille, ja etenkin ystävälle, jolta sain ensimmäisen, valmistuneen tilaustyön. Saat sen nyt takaisin.


''Erottaisinko,
näiden vuosien jälkeen,
kasvojesi muutoksen.

Sävyjen meren,
jota vasten niin usein,
olen huuleni painanut.

Haistaisinko tummuvan jäljen.

Tuntisinko vaalenevan arven.

Maistaisinko punertuvan mielen,
siniseen rakenteeseen.

Ehjään ihmiseen.

Värejäsi vasten,
suuri on taas,
haluni painautua.

Olit aina,
kaikista kaunein,
kaikista maalauksistani.''

tiistai 4. elokuuta 2015

Oodi


Haluan palata.


Kääntää kelloja taakseppäin,
peruuttaa menneen.
Pyyhkiä lukuja pois,
luoda puhtaan kirjan,
jota minun,
ei enää,
tarvitse katua.


Haluan palata,
samaan pisteeseen.
Olen niin kovin eksynyt,
kovin yksin.


Syy on oma.


Minä haluan palata.
Rakastin sinua niin kovin.

Kun jätit tulematta



Minä hukun,
kauas pois.



Minä lepään,
samaan suuntaan.



Minä elän,
väärässä paikassa.



Minä tunnen,
sen alkaneen.



Aistin syksyn,
sinua paremmin.



Miksi siis,
sinä olet,
niin kauan,
niin kaukana,
poissa.

lauantai 1. elokuuta 2015

Loppuunpalanut filosofi

Tiesitköhän,

että tiesin sinun tietävän,
tiedon sen osan,
jonka sanoit tietäväsi.

Tiedon merkityksestä,
sen syvimmästä osasta,
tiedon tietämättömästä tiedosta.

Tiesin sen,
tietäen,
sinun tietävän sen,
että tietosi on,
tietomme tiedostamana,
tieto on sen väärti.
Tiätämäni seikka,
tribuutti tietoni lähteelle,
hänen tietämättään.

Tietäisiköhän hän,
jos sen hälle kertoisin?
Tietäisikö tietoni tiedosta perustuneen,
hänen tietoiseen tietoonsa,
tai sen tietämättömyyteen.

Sillä eikö tieto aina ole,
tietämättömästä rakentunut,
tietomme kokonaisuus.
Irrotettu pala,
tiedostaen leikattu siivu,
tiedosta tiedottomasta.

Tietohan ei ole,
tietty vakaa,
tiedetty kokonaisuus.


perjantai 31. heinäkuuta 2015

Koneisto

Olen luottavainen kokonaisuus,
osiemme summa.
Valmis tuote,
valmiista paloista.
Sääntöjen mukainen,
kuten palapelit,
joista vain se ratkaiseva pala,
on tielleen häipynyt.


Niin valmis,
niin kesken.


Valmis vain,
sillä tietyllä,
oikealla,
ehjällä,
vahvalla,
varmalla,
puhtaalla,
tummalla,
rumalla,
väärällä kaavalla.


Se on niin väärin,
ja niin oikein.
Olipa se kovin ankarasti sanottu.



torstai 30. heinäkuuta 2015

Menetys

Minä rukoilin silloin viimeistä kertaa.


Siskoni verestä,
uusi elämä,
huutaa keuhkoistaan rakkaani elämää.
Verinen nuora,
viimeisenä merkkinä,
kahden ihmisen viimeisestä yhteydestä.


Niin helppo katkaista.


Vihani saa muodon,
inhoni sen airueeksi.
Ne marssivat kuin mustuva aalto,
keihäät tanassa.
Vaatimaan verta,
viattoman olennon.


Tämä kun tuntui niin,
kurjalta kaupalta.


Sidoin sen kuitenkin,
vaaleisiin liinoihin,
ja vein pois.
Puna siskoni liepeillä,
sama kapalon kääreissä.


Eläisitpä sinä,
hieman kauemmin.


Ohi uuden syntymän.





keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Tyhjän materialistin henki


Miksen hyväksy,
ymmärrä,
alistu.
Nää totuutta,
ymmärrä kokonaisuutta.


Sinä tiedät.


Ne olivat ohjeeni.
Havaitse,
havannoi,
halaja.


Niin minusta tuli omistaja.


Poltin mustat sukkani,
jo ajat sitten sinuun.
Ne jäivät,
jokaisella kerralla,
jokaiseen paikkaan.


Sinä turhauduit niihin nopeasti.
Niin kovin nopeasti.
Ja minä kun en,
ikinä oppinut,
ymmärtämään miksi.



Halusin odottaa

Mustunut naamari,
saastaisella pöydällä.
En ollut jaksanut,
pyyhkiä puruja tai pölyjä.

Ehkä siksi,
ne jäivät pintaan kiinni.


Maalia päälle,
yritin peittää vähäiset jäljet.
Vahvistaa,
puhdistaa,
tekojeni merkkejä.
Se oli kovin kaunis naamio.
Taistelukaasun tummentama.


Sanoit palaavasi,
ottavasi sen takaisin,
kun taivas tummenee ja aurinko harkitsee palaamista.
Kun nauravat sienet,
taivaanrannasta,
ovat hälvenneet.


Minä odotan sinua.

Naamiollasi on nyt kasvot.

Tummat,
julmat,
pölyiset.


Tunnethan sinä minut.
Niin laiska,
viimeistelemään mitään.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Persoonallisuudesta

Äänesi sortui sen aikana.


Sen kaiken,
ja ehkä aavistin.
Mutten suuremmin,
ajatellut etukäteen.


Jälkikättä ei tarvita,
muutenkaan.


Väitin tietäväni,
äidistäsi niin paljon.
Liian symmetrinen verkko oli,
mielestäsi universumiksi.
Eikä omituinen mies,
ollut laisinkaan hirtetty.


Sinä tiesit niin kovin paljon.


Jaoin muutaman totuuden,
yrittäen saada itseni kartalle.
Kartalle itseni kanssa.
Elämä kuitenkin on niin monimutkaista,
ja ennen kaikkea,
hämmentävää.


Rappukäytävään astuminen,
oli silloin kovin vaikeaa.
Ajan kulkua,
en silloin kaivannut.
Toivoin vain järjen kuolemaa,
ajatuksen lobotomiaa.


Olit kaunis,
ja kovin väsynyt.
Minä tungetteleva,
seurallinen,
ja etenkin,
ajattelematon.


Kuulostinpa koiralta.
Sain rapsuni kuitenkin.


Tämä huomionkipeys,
niin kovin vaikeaa.
Se ei tee,
minusta tai mielestäni,
mistään,
kovin realistista.


Mieli kääntyy,
kääntyy,
kääntyy.


Olen kuitenkin yhtä mieltä,
itseni kanssa.


No regrets.



maanantai 27. heinäkuuta 2015

Parempi kuin palaa pohjaan

Sumussa.


Määränpää merkitty,
vanhenevaan karttaan.
Teiden nimet vääriä,
tiet väärillä mäillä.
Mäet ympärillä kuvitellun laakson,
laakso kasvavana autiomaana.


Olen kuitenkin perillä.


En osaa kertoa,
sen maan nimeä,
jolla hetkittäin,
jaksoittain,
jaksan astella.
En tunne maastoa,
en luontoa.
En sen kauneutta,
tai julmuuden verhoa.


Tunnen kuitenkin itseni.
Tiedän mitä haluan.
Tiedän miten toimia,
ja olla.


Kaikkia askeleita,
voisin katua.
Harppausten seassa,
oli harhajälkiä.
Vääriä valintoja.
Tummia viivoja.


Kuitenkaan,
en tässä,
en nyt,
osaa,
halua,
tai ehkä ymmärrä,
katua mitään.


Sillä olenhan nyt,
tänä kokonaisuutena,
tässä ja nyt.
Hämmentävällä tavalla,
sumussa,
olen onnellinen.


Onnellisesti eksynyt.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

**** täytyy


Listaanpa asioita,
joita en tähänkään mennessä,
ole saanut tehdyksi.


Muistan jokaisen sivun,
jokaisen merkinnän ja viivauksen,
jotka kertovat,
jotka jakavat,
tietooni sen kaiken,
mikä jäänyt on pois.




Lue kirja.
Liiku ulkona.
Osta kengät.
Valmistu.
Kasva.
Ulosta.
Toista.


Haista lista vittu.



torstai 23. heinäkuuta 2015

Tällä kertaa.

Elävää massaa,
lukumäärältään ihminen.
Odottaen alkupisteessä,
hengittäen päämäärässä.
Täysin,
kaikin puolin,
samassa paikassa.


Kääntyi osoittajiin,
näki ajan tulleen,
taas hieman lähemmäksi.
Soi kaloreitaan,
kulutti viidettä kirjainta,
sairaitakin määriä.
Katosi hälyä,
vältti meteliä,
kaipasi rauhaa.


Ihme kyllä,
saikin sen kaiken.


Aika kului,
kalorit paloivat,
taivaskaan ei synkennyt,
kuin muutaman asteen.


Kello 17:55,
savuan hieman,
kun odotan ystävää.


VR se vain tarjoaa matkaa.





sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Fit-ness-konsoli

Se tavallinen tarina.


Jälleen,
jo toistamiseen,
uudelleen,
tupakoin alasti parvekkeella.


Joku kysyy,
ylös katsahtaen,
etsien,
teolleni tarkoitusta.


Minähän vain tupakoin.


Jätän vastaamatta,
niinkuin joka maanantai teenkin.
Hän on urheilija,
kunnollinen kuntoilija.
Terveellisen elämän vaalija,
urbaanin utopian alttari.


Ja minähän vain tupakoin.


Jaksaisimpa haastaa riitaa.
Hätistää tuon kärpäsen,
kiukkuisen eläimen,
taloyhtiöni pihalta.
Turhaa,
turhaa.


Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.


Tai viimeistään,
rahkansa loppuminen.







perjantai 10. heinäkuuta 2015

Hänen jälkensä





Taas jälkeenpäin,
kun laskevassa yössä,
nuolin uusia haavoja,
jotta riipivä kipuni,
antaisi edes yhden hetken,
vapaalle miehelle.


Käsieni hiertymät,
ranteeni punoittaa.
Kaulaani en edes,
kirkkaassa valossa,
uskalla katsoa.


Hänen hajuvetensä muistan.


Katselen vaatekappaleita,
joita hän ripotteli asuntooni.
Jotten vahingossakaan,
pienissä, onnellisissa hetkissäni,
unohtaisi häntä.


Maistan hänen kynsilakkansa.


Etsin uudet sukat,
puen puseroni jäänteet,
samaan kasaan ne lopulta päätyvät.
Katson vaaleaa lattiaa,
sormieni läpi.


Silmäni verestävät.


Haistan rasvan.


Vaihdan sen lukon,
kahvikupin ääreltä.
"Kolmas kaappi oikealta" hän sanoi.


Vain hänellä on siihen avaimet.


Kääriydyn riekaleisiini,
kuuntelen rapinaa seinissä.
Annan kahvin kuolla pannuunsa,
kaadan sen täyteen suolaa.


Kumpa edes se,
oppisi muunkin keinon,
kuin napista valumisen.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Suola


Niinä päivinä,
edes viini ei auttanut.
Pyöritin pöydälläni samoja lehtiä,
jotka pistin eilen takkaan.


Miksi kaduin,
ja annoin sormiini jäljet palaa.
Miksi havittelin luettua tuhkaa.


Laskin simpukoideni kuoret,
jotka nekin,
odottivat jotakin.


Niitä en kuitenkaan,
tuikannut tuleen.
Tarvitsin näet,
ystäväni rakkaani,
tuhkakupit ystävilleni.


Meren suolasta,
yritin saada kyyneleitä pullooni.
Minä kun en,
useimminkaan,
suuremmin itke.


Kaipaan sitä,
toisinaan.
Muuttumista meren kahdeksi joeksi,
sortumien kasaamaksi,
murtuvaksi kokonaisuudeksi.


Kaipaan heikkouttani.
Vaikka se onkin kovin läsnä,
joka tapauksessa.


Joka hetkessä.









maanantai 29. kesäkuuta 2015

Vanhasta melanko_liinaa

Lakanat olivat liilat.


Aikamme oli jälkeen yhdeksän,
mutta ennen tuntia,
kymmenen jälkeen.


Se oli hyvä aika.


Silmämme hiekassa,
peittomme yön väreissä,
kiinnityin elektroniikkaan.


Etsin egoani.


Lasinen tila,
sen seinä kasvattaa lämpöä.
Siksi peitteet seinän varjoksi.
Jotta uni voisi jatkua.


Kahvin seuraan,
kuitenkin päädyin.
Laatikkomeren läpi,
muuttolintujen talossa.
Etelään ne matkaavat.


Ainakin sillä tavalla,
olemme samanlaisia.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Ajasta

Sen tietää.


Ajat muuttuvat,
muotoutuen sykleiksi,
kiertyneiksi paloiksi,
kokonaisuudesta.


Ommel kerrallaan,
kasautuu linja,
joka kaikkialla,
yritetään värittää,
elämäksi.


En tiedä aikojen kulkua,
en tunne ajan vaihtoa,
totuuden muutosta.


Minähän olen,
vain ihminen.


Ymmärrän ymmärrykseni sisässä,
siinä ajassa,
jonka maailmalta saan.


Sen kanssa on elettävä.
Kuten itsensä.


Kuitenkin,
tiedän ajan vaihtuneen.


Ystävä myi moponsa,
kaikkien vuosien jälkeen,
kauas pois,
hyvästelemättä.









sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Enkä anna.

Anna mä meen.


Anteeksi, kun annoit lähteä.


Anna lähteä.


Antaisitko mennä,
viimeisen kerran,
olisitko antamatta antaa?


Annoit aneen jatkoista,
annin uuteen alkuun.


Miksi annoit asioiden mennä?


Miksi annoit antaa,
kaiken ajastani.


Palasia anteeksiannosta,
anna anteeksi.


En edes tunne,
ketään Annaa.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Se oli niin.

En taidakkaan uskoa.


Kuultuani sadoittain tarinoita,
tuhansia sivuja,
samoja kertomuksia.


Annoin uskoni hajota.


Silitin harmaantuvaa sivua,
koetin tuntea tarinaa,
haluten palata menneeseen.


Mikä lapsi silloin olinkaan.


Kai niistä sivuista,
löysin palasia jostain,
kaukaisesti tutusta.


Halusin kai vain palata.


Kuitenkin,
jokaisen tarinan on aika,
jossakin vaiheessa,
kuihtua pois.


En uskonut kirjoihin enää.


Kansi huokaisi,
kun niteet syleilivät toisiaan,
luoden allekirjauksen tarinaan,
piirtäen veteen viivaa.
Sitoen uskoni sirpaleet,
viimeistä kertaa.


On helppoa olla uskoton.









maanantai 25. toukokuuta 2015

Muutoksesta part.1

Haluan tuntea tuulen.


Sen vellovat massat,
jotka raapivat jälkiä ikiaikaiseen.
Sen kauniit laulut,
joista rakentuu maailman syvimmät tarinat.
Sen synkkyyden,
kun raakuuden jäljet paljastuu nietosten alta.


Tule luokseni.


Minä haistan.


Savun hajun kulman takaa,
luonnon uinuvan apeuden.
Hajuvedenkin haistan.
Ihmisten massa,
heiluu tuulessa.


Tule tuuli.
On jo ikävä.


Olen väsynyt.
Niin väsynyt.
Odottamaan sinua.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Viisuni viisumi


Hetki lihasta,
muodotta muotoutui,
palaksi tulevaa.
Mieli sumuna,
havannointi hetkinä hukassa.


Kädet eivät lepää.


Tunteen alla,
ihmisten liike,
vääristynyt tanssi.


Sormet eivät eksy.


Kontaktien määrä,
lasketaan potensseina.
Vai nimenkö sekoitin,
vanhan lääkityksen?


Lihassa lihaa,
hämärä ilta,
verhot.


Ruudulla sukupuoli menettää merkitystään.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Ankkari





Kävelen kohti juoksevaa vettä,
vailla suurta syytä,
tahi muuta suunnitelmaa.
Lähdin kai vain,
tapaamaan ankkoja.


Sorsista en ikinä muutenkaan,
oppinut pitämään.


Minä kuuntelen ääniä,
matkaavan veden.
Se huuhtoutuu reunoilleen,
käy pinnassaan kuin katsellen,
kunnes aloittaa taas katoamisen.


Itseensä.


Mursin palan itseisarvosta.
Irrotin kappaleen luottamuksesta.
Puhalsin tuuleen muruset uskosta.
Hautasin veteen viimeiset jälkeni.


Ylitän siis joen,
pituussuuntaan.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Koettalamus

Pitkään hiljaista ollut on. Pahoittelen hieman, mutta en keksi tekosyytä tai selitystä. En vain ole ollut tarpeeksi luova tai kiinnostunut julkaisemaan mitään. Anteeksi.


"Harmaasta kajosta,
mustaan sävyisyyteen,
kulkee käsiemme matka,
ohi mustuvan maan.
Pitkinä viivoina,
jälkiä lattiaan.


Niin sotkin käteni.


Ämpäristä maalia,
tyhjenevään koppaan.
Pisarat mustina kyyneleinä,
kalloni aukoista ulos.


En saanut keltaista tapettia.


Lävet aukeavat,
ja huudan mustaa.
Maalaavat tarinani paperille,
huutavat mieleni sopukat,
huuhtoutuvat alas.


Puolitoista tuntia,
essee ohi.


Maanantai, 3.4.
Vai oliko se keskiviikko.

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *