Anttila

Vihaan sitä,

kun joku pakottaa minusta luovan.

Kaiken mitä oksennan,

räävin kasaan seuraavana aamuna ja sitten vituttaa.

Kun en saanut vaikutusta tehtyä silloinkaan.

Toinen nukkuu.

Ja ahdistaa,

että se ei herää ja herää siihen,

ettei mikään yöllä muuttunutkaan.

Pseudosti,

et todellakaan ole mutta olet veli,

sinua katsoin aina ylöspäin.

Teltan sait pystyyn,

baari jäi mieleenipäin.

Ja päälle.

Joitain.

Niitä oli veljellä valmiiksi vähän.

Ja sinä lopulta jäit eniten mieleen.

Tänne minä kuulun

Mustaa.

Sen maailma mustaa.

Pää kolahtaa ja repeää.

Niin kepeää, 

että tipoista jää mieleen lähinnä rytmi.

Vituttaa silti hieman eilistä vähemmän.

Ja se vähenee ja vähenee ja vähenee.

Tänne minä kuulun.

Nämä ovat minun.

Minä olen täällä.

Kehityskeskustelu

Viina.

Tyhjyydestä täytän sen,

mikä ei ole minua varten luotu.

Käytin kaiken,

jotta sinä voisit epäonnistua siinä,

joka sinä halusit olla.

Minä kuolen tällä yrittämällä.

Sinä elät liian pitkään sen jälkeen.

Koska en osaa vihata sitä,

että tämä ei ole minun syytäni.

Minun vikani ei ole sinun tappiosi.

Minä olen hajonnut jo tarpeeksi. 

Me hajoamme, kun kipu ylittää meidät.