keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Vastuu


Minä katson niitä lukuja.

Niitä samoja,
jotka jatkuvasti jatkavat jakamattomaan jatkumoon,
josta itseni löydän.

Uudestaan ja uudestaan.

Tilanteesta tilanteeseen,
teosta tekoon,
suunnitelmasta toteutukseen.

Valitsinko näin,
vai niinkö en.
Valitinko ajoissa,
valitsemattomuudestani.

Kahdesta painalluksesta sivuvetoon.
Tiimalasista informaatiovirtaan.
Uuteen komentoon,
uuteen tehtävään.

G-M-A-I-L-F-A-C-E-B-O-O-K-I-N-S-T-A-J-A-I-L

Koska minä voin,
taas valita väärän priorisoinnin.
Vapautuksen suoralta,
siirtyen jatkumoon.
Siihen kierteeseen,
jossa jo alkujani ajoin,
syvälle ojaan.

Niitä hetkiä,
jolloin kontrolli on näppäimillä.
Aikani ei osaa loppua.
Otan sen,
mitä voin.
Valitsemisesta päästyäni,
otan senkin.
Jotta voin hylätä,
loputkin vaihtoehdot.

Kun itselle kuoppaa kaivaa.






maanantai 3. marraskuuta 2014

Lintukoto


Lapseni tänään kertoi.

Isä, isä. 
Se kääntyy taas.
Se ympäri, ympäri kääntyy vaan.
Isä, se kääntyy aina vaan.

Minä sitä sitten katsomaan,
mikähän siellä kääntyy aina vaan.
Läpi käytävien tuttujen, 
ohi lelujen leikittyjen.
Ohi kaiken,
jonka puolesta olen töitä tehnyt.

Lapseni jatkaa kertomaa.

Isä, isä.
Nyt se kääntyy, kääntyy taas.
Toiseen suuntaan kun ei enää kääntyä saa,
se tahtoo suuntaansa muuttaa.
Saako se, isä, suuntaansa muuttaa?
Eihän sillä ole oikestaan valtaa.

Lapseni ovessa punaiset jäljet.

Neljälle seinälle, 
jääneitä jälkiä,
saatoin laskea jo ovelta.
Pieniä helmiä, 
pieniä ympyröitä,
hentoja jälkiä.

Niitähän lapsi tarvitsee. 

Lapseni vielä kertoo, kertoo vaan.
Isä, isä.
Nyt se ei enää kääntyä saa.
Ei ympäri, ympäri kääntyä saa.
Kulmasta toiseen kulmaan vaan, 
ei suuntaan,
ei toiseen, 
enää kääntyä saa.


Se pyörii, se pyörii.


Hitaasti se pyörii.


Pieniä pisaroita, 
pieneen huoneeseen. 
Punaisia ruusuja,
valkoisia nappeja.
Minä huoneen ovelle, 
nojalleen. 

Lastani taputan olalle.
Noin sitä pitää,
juurikin, juurikin.
Haeppa vielä äiti.
Voit häntäkin pyörittää, 
pyörittää vaan.

Punaiset ruusut seuraavat,
lastani ulos ovesta.
Joka askeleelta,
jää merkkejä lattiaan.
Hän saapuu pian, äiti mukaanaan.

Ja taas päästään maalaamaan.


maanantai 27. lokakuuta 2014

Mainigeissa


 Sinä aamuna,
 kun keräsin mieleni palasia,
 sotkuiselta lattialta,
 kuulin loopin.

 Ne eivät enää,
 löytäneet harmoniaa,
 toistensa seurasta.

 Vaikka toisin oli eilen.

 Riipivät toisiaan,
 rikkoen toisiaan vastaan.
 Valuen karkuun,
 pois,
 pois,
 pois.

 Toisinaan.

Palattuna toisintoon.
Jatkamme kierrettä,
alkupisteestä loppupisteeseen.
Jaettuna tuloksiin,
lyötynä tietoihin kirjallisiin.

KD 4,1

Eilisen toisinto.

Painan katkaisijaa,
vaikka johdot ovat jo poikki.
Valot eivät ikinä syty.
Eivätkä sammu.
Toistaen toisintoa toistosta toistoon.

4.1 kiloa penkistä,
jo kuollutta lihaa.

GG WP



torstai 9. lokakuuta 2014

Jumalmetsällä



  Minä metsästän Jumalaa.

  Tähtäimen läpi tutkin maisemaa,
  pesästäni käsin, jonka rakensin.
  Lähelle metsieni reunaa.

  Maalle, jonka vain minä saan omistaa.

 Siellä vain minun lemmikkini kulkevat,
 vain valittuni saavat astella.
 Sillä minä olen maideni Herra.

 Niiden rajat merkitty jokaiseen karttaan,
 ne jokaisessa sadussa mainitaan.
 Perustuslaeissa pykäliin laitetaan,
 päivityksissä,
 kuin uutisissakin,
 tieto jaetaan.

 Kouluissakin lapsille opetetaan.

 Sillä maideni rajoilla,
 tuhansia pommeja,
 sataa monsuunina.
 Mustat linnut,
 kiertävät kehää pelloillani,
 napaten kaikki,
 jotka mailleni luvatta astuvat.
 Itsensä Kuoleman koneet,
 astelevat maillani tiheään.
 Riipivät, nylkevät, polttavat, raiskaavat.

 Aika velikultia.
 Ne ovat minulle hyvin rakkaita.
 Kuvia ihmisestä.
 Yhden suhde yhteen.

 Minä istun pesässäni,
 odotan Jumalaa.
 Kuulin ystävältäni,
 että sellainen täälläpäin olisi.
 Nyt olen siitä varma.

 Kukaan ei sitä ole nähnyt.
 Kukaan sitä kokenut.
 Kukaan ikinä missään kuullutkaan,
 kukaties.

 Siltikin.

 Kuulen sen askeleet.
 Tunnen sen hengityksen.
 Tiedän sen ajatukset.
 Se katsoo peilistä,
 kuvani takaa,
 jokaisella kerralla.
 Se on kanssani,
 kun herään.
 Se jakaa vaimoni,
 omistaa lapseni.

 Tietää aikeeni.

 Minä metsästän Jumalaa.
 Odotan,
 odotan,
 odotan.
 Ja vihdoinkin,
 se iskee tähtäimeen.
 Pesäni seinältä,
 sieltähän se tuijottaa.

 Hetki kuluu,
 liipasin painetaan,
 lasinpalat lattiaan hajoaa.

 Enää en metsästä Jumalaa.








torstai 21. elokuuta 2014

Ystävälle



Olen pahoillani.
Kaiken jälkeen,
lopulta,
aivan kaikesta.
Vaikka toisin sanoin.
Askeleet taakseppäin,
kuuluvat vain lasten unelmiin.
Minä en sellaisia ota.
Sillä enää en,
ole lapsi.
Tai ainakaan niin usko.
En halua todistella,
en saada anteeksi,
vaikka minun ehkä pitäisi.
Vuorelle tehty linna,
muurahaiset varmasti muistat.
Ampiaisiin ei edes,
tarvitse palata.
Kai sitä vain,
yhä huolehtii.
Syyttäkin kai,
sillä syyllinen on mitattavissa,
vain jollain vaikealla.

Liekö edes tarpeellista sellaista ratkaista.

Aika kuluu, 
kellot pyörivät.
Taidan vihdoinkin kyetä jatkamaan,
täysin kuivin kengin.
Hyvää matkaa.

Pelkääjä vaikenee, hyväksyy, kumartaa.


  Johtoja kiinni toisiin,
tavallaan jakaa ihmisen.

Olkapäästä olkapäähän,
luoda suuri letka,
ihmisyydestä toiseen.
Laitetaan toistamaan,
toistensa jo kuluttamaa sanaa,
löytämättä kierteen alkua.

Kuka Keksi?
Kuka Teki?
Kuka On?
Lopulta Vastuussa?

Ongelma ratkaistaan,
kun voidaan leikki aloittaa.
Rikkinäinen puhelin,
virta ihmisten kautta,
hermoista,
jotka menetin.

Niinhän se meni lapsenakin.

Pulpetin alla,
taistoon käsiä vastaan.
Lukittuna ulostehuoneeseen.

Harmillisen tuttu paikka.

Sen sävy vain,
hiukan muuttunut on.
Sisältö silti,
samaa, samaa, samaa,
vanhaa.

Purista   Avaa   Katso   Huomaa   Näe   Hengitä   Nouda

He eivät osanneet olla osaamatta.
Kiinni käskyssä,
kiinni letkassa.
Ryhmä oli yhtä vahva kuin sen heikoin liitintä.
Lopulta,
ihminen suli letkasta.

Olihan jo kuitenkin kevät.

maanantai 11. elokuuta 2014

On mukava tehdä ruokaa omasta päästään



 Haluaisin unohtaa.
En usko, en toivo mitään muuttuvaa,
asioita ei voi palauttaa malliinsa vanhaan, ellei parempaan.
Monilla lauseilla, käänteillä pyrkii muuttamaan elämää ikiomaa,
eikö peilissä näy kuin pappi, minua monin päin se muistuttaa,
kun maalailee Raamattunsa pyhää ja varmaa sanaa,
itseään vahvistaa, väärää sanaa jaksaa jakaa,
valtaa omaa, on valtavaa herraa, juuri niin pyhä herra makaa mutta ei sänkyään petaa.
Kammarissaan maanneita kyetä ei laskemaan,
kipua listoille varmana vannomaan emme voi koskaan.
Tuloksia Lutherina ei oveen päästä naulaamaan,
mitään lapseton pysty inkvisitioon todistamaan,
teot palaa, kansan polttomerkkaa,
vaikenemisen leima ristinä siliää otsaan.
Syntisille tuomio lankeaa, mustille lampaille piikkilankaa ja tunti veristä Mariaa,
syyttömänä syylliset joukkoina palaa.
Historiaa jatketaan ja toistetaan,
muutamatta muutamaakaan asiaa.
Vasta kun korkea Herransa kaikille punnitaan,
sidottuna eteen raahataan se jonka sanoista löydettynä tulkintaa,
käännöksissä tämä maailma sisässään palaa.
Vapautusta emme saa, rauhaa emme voi emmekä saa antaa,
ellemme kykene unohtamaan sitä suurempaa kuviteltua turvaa,
jolla meihin ei ole mitään valtaa.
Unohtamaan nousevaa Herraa,
ei jatkua saa,
arki jossa virrestä virteen elämäänsä aikatauluttaa.
Jätteenä toimii ajatus joka neuvoo satuja kumartamaan,
muottiinko itsesi tarvitsisi pakottaa?
Unohdusta ruokkimaan,
ajatukset halajaa vihdoinkin vapauttaan.
Hyllyseuraa Koraanille kera Raamatun lähden tarjoamaan,
väliin Kama Sutran, Sormusten Herran ja Huckleberry Finnin,
täytyy osata kirjansa luokittaa,
ei satuja elämään sekoittaa, mieli täytyy avartaa .
Tiemme paljastaa tummaan sulaneet ladut,
otamme avaimet, savut, emme kadu.
Valinta turvaa, aika unohtaa,
maailmaa täytyy päissämme muuttaa.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Ctrl-Sift-N


Kolmella sormella,
luodaan jälkiä jäljettömiin,
jottei tarvitsisi nähdä,
kulkureittejään.

Hannu ja Kerttu viisaina,
murustivat tiensä,
löytääkseen kotiin synkkääkin synkemmästä.

Minä en.

En ole eksynyt.
En vain halua löytyä.

Mustaan tieni jota kuljen,
häivytän jäljet sallitun ja sovitun,
jotta hetkittäin ei tarvitse,
kenellekään kerrata,
aikatauluja,
syitä,
eikä suhteita.

Olen vapaa,
valtavalla tiellä,
jolta ei palata,
ikinä.
Kytkekää kehooni E.M.P,
jotta vapaudun,
tiedon kierteestä.

#enhaluatullaloydetyksi #menkaapois #ei

Siltikin, vieroituksesta,
ja rajoista,
läpi verkkojen,
Ctrl-Sift-N
Ctrl-Sift-N
Ctrl-Sift-N
Ctrl-Sift-N
Ja palaan taas alkuun,
kaiken jäljettömyyteen.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Merkitsellisyys

  Kahleista noussut,
ajatus vapaudesta,
kiiri sellin seinillä,
jälleen tänä iltana.
Aamut laskeutuneet,
yöt hiljenneet.
Niinkuin ennenkin.
Aina.
Metallin kalina,
kaikuu kipoille asti,
kun raahaudun kohti,
elämäni oljenkortta.
Ateria ei tasoltaan,
täytä vaatimuksia,
valittavan kehon.
Ympärillä mumiseva piiri,
odottaa aikaansa.
Laskettuani omani,
ne hyökkäävät.
Kuin eläimet,
otettuani omani.
Ei ravinto minulle ole.
Ei ole koskaan ollutkaan.
Ne vain,
eivät halua,
koskea minuun,
tuntea minua,
kuulla minua,
tai edes nähdä,
niin luulen.
Välttelevät samankaltaiset,
piirien reunoilla,
pyörivät kehää.
Nousen ylös,
puen takkini,
ja palaan töihin.
Kohta onkin jo lounastauko.

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mieli

Voipi joku lukijoista ihmetellä, blogiani selaillessa, että onpa synkkiä aiheita. Surullista ja aika karua tekstiä. Millainen kirjoittaja mahtaakaan olla, kun näin kirjoittaa. Onko ajatukset harmaita ja mustia...
Ehei, viimeaikoina vain synkän tekstin luominen on ollut paljon helpompaa, ja seuraava teksti onkin melkein vuoden ikäinen. Aina jotenkin synkkää on helepompi kirjoittaa. Saanko esitellä, naiset ja herrat, äidinkielen portfolioni, aiheena Kauhu, runo. Hiukan paranneltuna, tekstissä oli muutamia aukkoja, jotka täytin.

 Jotakin takanani,
koettaa puhua,
seinät ovat liian kaukana.
Ikkunalla,
istuu jotain,
mitä en halua,
havaita.
Portailla askeleet,
koputus,
valittavat askelmat.
En halua tätä.
Kylmät silmät, 
vuotavat seinillä.
Sieluni vapisee,
on kovin,
kovin kylmä.
Oven takana,
taas,
askeleet.
Se on siellä, 
eikä se poistu,
askelmilta.
Kun Helvetin seitsemän piiriä,
lankeavat tilaani,
minä pakenen varjoihin,
itseäni.
Kahva kääntyy,
ovi aukeaa.
Se on siinä.
Mustat silmät,
kauhu.
En elä, 
enää koskaan.
Jumalani tuli takaisin,
häivyttyään omasta valtakunnastaan.
Mielikuvistani.


maanantai 20. tammikuuta 2014

Rakastaa vai ei, kas siinä bulmu...

  Sitä usein ajattelee liikaa.

  Törmäsimpä taas somessa käsitteeseen, joka on saanut kukkahatut lentelemään ja anarkistit riehumaan pitkin historiaa. Seksuaalivähemmistöt. Olen törmännyt todella omituisiin ajatuksiin ja mielipiteisiin asian tiimoilta, ja ajattelin halkoa muutamia niistä. Aihe nyt kumminkin on aika esillä nyky-yhteiskunnassa, joten ajattelinpa tunkea oman lusikkani soppaan.

 Ihminen voisi todellakin miettiä mitä puhuu. Seksuaalivähemmistöjä vastustavat tahot tuntuvat vain tekevän itsestään naurettavia perustelemalla kantansa aiheilla, joita taas ei ole perusteltu tarpeeksi osuvasti ja/tai henkilö ei ole perehtynyt asiaan tarpeeksi hyvin. Aiheet hyppivät Jumalan tuomiosta ihmiskunnan tuhoon ja kovaääniseen vihaan, joka usein tuntuu hautaavan juuri sen tärkeän pointin/pointtinsa. Useat näyttävät ottaneen elämäntyökseen ''saastan kitkemisen sisikunnastamme''. Että kuolemme kaikki, kun homoliitot yleistyvät, ja lapsia ei enää synny, ellei homo-ja bi-suhteita pistetä poikki ja pinoon.  Jos rakkaus samaan sukupuoleen voisi aiheuttaa ihmiskunnan tuhon ja sukupuuton, niin mitenkäs heterosuhteet? Luovat tänne sellaisen määrän ihmisiä, että kohta maailmanloppu todellakin on käsillä. Kummaltakin kantilta kyseinen perustelu on järjetön. Sen pienen pointin kummaltakin puolelta ymmärtää, mutta lopputulos jaa haaleaksi ja laihaksi.Sitähän maailmanhistoriassa on aina ollut. Poikkeavuuksia on syrjitty ja vainottu, mutta homosuhteet ovat olleet aina tabu. Vasta viimeisen 50-vuoden aikana suunta on muuttunut radikaalisti. Tasa-arvoa on syntynyt. Ihminen alkaa ymmärtää asian kaikki puolet. Vapaamielisyys rakastamisessa ei ole vaarallista.

  Samalla voisi muutaman vähemmistöjen puollustajan nostaa naulakkoon. Mielestäni kaikenlaiset suhteet, jotka eivät rajoita kenenkään oikeuksia tai turvaa pitäisi hyväksyä, mutta se, että vähänkään suvaitsematon ajatus vähemmistöistä johtaa psykologiseen lynkkaukseen ja pahimmillaan täydelliseen julkiseen ryöpytykseen. Samalla nämä puollustajat vaativat kaikkia rakastamaan kaikkia. STOP! Hyväksyminen ei tarkoita muuttumista samanlaiseksi, minkä hyväksyy. Eikä sitä voi vaatia keneltäkään. Ihminen saa olla sellainen kuin haluaa, kunhan ei rajoita omiaan-tai muiden oikeuksia. Yllättävän yleinen ilmiö nuorten keskuudessa, (12-16) jonka olen itse havainnut, on se, että pyritään olemaan kaikkia hyväksyvä ja rakastava ja että seksuaalisesti kaikki on okei. Se on hyvä ajatus, mutta samalla alkava painostus ei. Somessa painostetaan joukon muut jäsenet samaan ajatukseen ja toimintatapaan. Ongelma vain on siinä, että he sortavat samalla tavalla muita, kuin vähemmistöjäkin on historian aikana. He vaativat, että kaikki hyväksytään, ja heterot ovat pahoja. (kärjistys) Vaikka ajatus saattaa tuntua järjettömältä, siihenkin on törmätty, että somen keskusteluporukkaan ei oteta muita kuin biseksuaaleja, vaikka aiheet koskevat vain normaalia elämää, eikä esim. sisällä mitään seksuaalista materiaalia, joka ei välttämättä kiinnosta heteroa. Kyseinen porukka eristää heteron ulos, ja syrjii häntä. Ja auta armias, jos satut nauramaan homovitsille, alkaa mafia tuntua ihan pikkujutulta...    

  Toinen puoli on bieberonkyllihanhomo-porukka. Tuo ihmiskunnan omituisimpiin kuuluva joukkio pyrkii haukkumaan vähemmistöjä joko sen takia, että todellakin ovat sitä mieltä, että vapaamielisyys on sairaus. Mukaan mahtuu niitäkin, jotka eivät mielipidettään halua tuda julki, vaan mollaavat koska-kaikki-muutkin. Vastaavissa tapauksissa kielenkäyttö on törkeää ja loukkaavaa. Välillä ihmettelee, mistä junnu, joka ei ole lähelläkään äänenmurrosta, on oppinut tuollaisen saavaraston. Samalla joukko korostaa miehisyyttä, mies ja nainen-suhdetta, veren puhtautta homouden saastasta, Jumalan sanaa ja saataa sinne mahtua muutamia ihan oikeitakin ajatuksia, kuten vähemmistöjen liika korostaminen. On totta, että viime vuosikymmenellä vähemmistöt ovat tulleet paljon kaapeista, mutta jos katselemme historiaan, eikös heteroita ole aina korostettu ''liikaa''? Eikös olisi välillä muittenkin vuoro? Homottelu vähänkään femiiniselle mieshenkilölle ei ole mikään harvinainen juttu. Ja olisipa se vain alkua. Jutut leviävät paljon pahemmiksi. Pakottava tarve pilkata erilaisuutta tuntuu olevan pääpointti. Tai ainakin se näyttää olevan ainoa, josta saa mitään selvää. esimerkkinä viimeisimmät Suomen Tasavallan presidentinvaalit. Kuulin kyseisen tapahtuman tienoilta sellaisiakin juttuja, että ''jos tuo Haavisto voittaa, muutan Ruotsiin. Eihän Suomea ny homo voi johtaa, sillähän on maailmankuva sekaisin''. Siis että homousko sekoittaa maailmankuvan? Heterotko sitten omaavat oikean kuvan Telluksesta? Tulkaa joku hetero näyttämään se sitten minulle, huvittaisi nähdä millaisella pallolla tallustamme. Sillä jos homot eivät maata näe sellaisena kuin se on, taidetaan bi-seksuaalitkin tunkea samaan. Eli minulla ei ole maailmankuvaa tai se on väärä(kö?). So sad. Huvittavinta, että sama henkilö natisee, että Ruotsissa on aivan liikaa homoja. Ja että kaikki siellä on homoja. Homoa karkuun homojen luo? Toki  tuttuni tarkoitti sitä, että mielummin homojen seassa kuin sen alaisena ja ymmärrän satiirin. Mutta eihän presidentti mitään oikeasti johda, kaikissa asioissa senkin voi ohittaa. Ja onhan Haavisto mukava mies, miksei toimisi Suomen maskottina. Tuosta saat ja tuosta.

  Eräs tuttuni totesi Samuli Putron ''Olet puolisoni nyt''-biisistä hyvin negatiiviseen sävyyn, että tämä kappale on epätasa-arvoinen, kun siitä jätetään vähemmistöt ulkopuolelle. Biisissä täytyisi ajatella niitä vähemmistöjä, jotka joutuvat maailmaa piilottelemaan. Ymmärrän tuttuni pointin. Olisihan kiva juttu, että biisissä mainittaisiin kaikki rakkauden muodot koskettavassa erotilanteessa, kun vanhuus on viemässä onnellista elämää päätökseen. Sitä ei kumminkaan voi vaatia. Olisiko mahdollistakaan neljän minuutin biisiin laittaa kaikkia mahdollisia? Puuroksihan sellainen menisi. Putro sattuu kuvaamaan tuossa kappaleessa luultavimmin miehen ja naisen elämän onnellisen elämän loppumista. Joku muu kappale voi nojata enemmän vähemmistöihin. Putro on todella mainio mies, joka tekee hyvää musiikkia, alkaa paheksuko hyvää biisiä.

  Maailmaan mahtuu monenlaista tallaajaa. Värieroja on, mieltymyksiä sun muita riittää. Tallaisivat vain onnellisina. Mutta pahasti näyttää, että teemme siitä kovin vaikeaa, jos pelkästään suhde-elämästä ja suuntautumisista saadaan jo tälläinen poru. Jos jokainen kyynel, joka tuonkin asian tiimoilta on itketty, kerättäisiin, hukkuisi koko Eurooppa. Antakaa toistenne olla, olkaa sitä mitä haluatte, tutkikaa itsenne siihen, mitä haluatte. Antakaa arvoa ja oikeutta, niin saatte sitä itsekkin. Tuulet muuttuvat, ajatukset vaihtuu. Avara ja hyväksyvä mieli on rikkaus. Ei tarvitse pitää kaikesta, anna vain muiden elää oma elämänsä. Jos joku muu tykkää tytöistä, pojista tai ei kummistakaan, se ei elämääsi rajoita.

  Olen puhunut.





torstai 16. tammikuuta 2014

Aamu, Iltahämärä ja heidän äitinsä, Aurinko

  Sama toistuu, useita kertoja,
vuoden jokaisena,
täysinäisenä, täyspäiväisenä,
päivänä.
Aamu hiipii pihamaalle,
herättelee uinuvan maan,
niinkuin jo kauan sitten,
kaiken alusta lähtien.
Katsoo auringon nousua, omaa äitiään,
joka kipuaa taivasta pitkin,
vain laskeutuakseen synkkään uneen,
päivän jälkeen.
Aamu koettaa tavoittaa, äitiään koreaa,
mutta ei pimeän ja valon rajamailla,
kulkevalla lapsella,
ole oikeutta eikä lupaa,
korkeaa äitiään koskettaa.
Aamu kääntyy pois, ja kuulee kaukaa,
veljensä Iltahämärän,
nauravan talojen katolla.
Vielä häntä ei ihmiset,
maan pienet asukkaat,
taida nähdäkkään.
Silti nauraa vain, mustassa puvussaan,
perheensä hajottava,
musta lammas.
Juonittelee auringon laskuun,
kulkee sen perässä,
supattaa valon uneen.
Avaa ovet pimeän, kauhujen ja olentojen,
jotkä Yön taskuissa,
ryömivät juhlimaan,
omaa aikaansa.
Kaksoisveljensä Sysiyö,
ei vielä ole saapunut,
mutta Aamu tietää, senkin vielä nousevan,
Iltahämärän kanssa, Auringon sokeudelle.
He saavat rauhassa juhlia,
ilman vahteja,
sillä Auringon jälkeä,
pientä Aamua,
ei äiti kuule.
Hän on huomaamaton osa,
suurta pyörää,
vain ratas,
yön ja päivän rajalla.
Ei synnytä mitään, ei luo eikä avita.
Herättää vain nukkuvan väen,
jotta illalla,
voisivat painua,
takaisin pimeän syliin.
Aamu häipyy, veljensä nauruun,
odottamaan,
toivomaan.
Josko seuraavalla kerralla,
jokin olisi,
edes jollain tavalla,
paremmin kuin nyt.



tiistai 14. tammikuuta 2014

Kukkaset

Minä sitten vihaan kasveja.
Kaikenkarvaisia kaktuksia, piikikkäitä ruusuja,
voisia kukkia.
Niiden lehtiä ja tuoksua,
niiden tuottamaa,
pyytteetöntä iloa.
En käsitä sitä.
Meitä alemmat,
heikot organismit,
tärkeysjärjestyksessä korkeammalla,
jollekkulle,
minuun verrattuna.
Olenhan silti ihminen, luomakunnan kruunu,
jumalan kuva.
Miksi siis, vihreää ja punaista palvotaan,
pitempiä aikoja,
kuin minua,
kolmion huippua.
Ihmistä.
Se pistää miettimään, olenko sittenkään,
kaiken huipulla.
Jospa maailma, vain sen kuvan antaa,
tietäen paremmin.
Minua vain huijataan, en oikeastaan,
merkitse suuriakaan,
luonnon kierrossa.
Kuulunko edes tänne?
Minä, jonka lajiset,
sanovat johtavansa,
tellusta kokonaisuudessaan.
Vai luulemmeko vain väärin?
Jospa me olemmekin,
kaikista pienimpiä.
uhmaikäisiä lapsia, jotka kuvittelevat,
kaiken tietoisuutta.
Nuoria taimia, jotka kasvavat,
liian rohkeasti,
leikkurin teriin.
Me tulimme, kaiken jälkeen.
Ja lähdemme, oman kättemme kautta,
aikaisemmin kuin monet muut.
Siilit piikkeineen, torakat kuorineen,
karhut unineen.
Jäävät tänne, kun me kuninkaat,
revimme maan jalkojemme alta.
Tavataan haudassa, ne huikkaavat.
Sitä emme silti kuule.
Emme tahdo.
Meitä ei käsketä.
Olemme kuninkaita, ainakin hetken.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Musta Surma olikin satua

Ehei.

Ei kukaan ole kuollut.

Historian havinassa, syvissä vesissä,
mustassa yössä.
Ei ole kappaleiksi hakattu, yhtäkään sielua,
tässä maailmassa.
Aika on parantanut,
kaikki haavat,
kaiken vaurion,
turman ja hävityksen.
Jostain luin,
kuolla voi monella tapaa.

En löydä niitä täppäriltä.
Niitä ei siis ole.
Hakusanalla ''kuolema'' en löytänyt,
yhtään mitään.

Äitini sanoi, mitään pahaa ei ole.
Isäni sanoi, mitään pahaa ei tule.
Opettajanikin, kukaties, sanoi samat sanat.

Siltikin, saunan takana,
valuu veri.
Naapurissa huudetaan.
Mellakka-aita palaa, sen metallit sulaa,
liekehtivien hevosten katkussa.
Neutronipölyksi ihmiset hajoaa,
historian havinassa.

Minulle on kerottu totuuksia,
monelta kulmalta.
Monelta mieleltä.
Kaikkeen uskon, kunhan löydän sen,
ykkösten ja nollien merestä,
internetistä.

Vakavan kuvan kanssa.




torstai 2. tammikuuta 2014

Valtaava virta


Välillä miettii, kuinka joku vain kykenee olemaan musta ruusu punaisten keskellä. Tai väriläikkä valkealla kankaalla. Näkyvä, vahva persoona, jota joko rakastaa tai vihaa. Vahva mielipiteissään, jyrkkä ajatuksissaan. Niitä mahtuu maailman harmittavan vähän. Valtavirran aalto hautaa paljon, murtaa persoonallisuuden vallit ja hioo erikoisuuden olemattomiin, ihmiskunnan rantatörmältä.

Rakastan persoonallisuutta. Pidän yksitoikkoisuudesta. Kunnioitan luovuutta. Kumarran vahvoille mielipiteille. Samalla arvostan niitä, jotka eivät syystä tai toisesta erotu muista niin hyvin kuin toiset. Jokainen, piilossakin oleva, on persoona ja tärkeä.

Olkaa omia itsejänne. Kuunelkaa musiikkia. Aivan mitä haluatte. Olkaa sitä, mitä haluatte. Toteuttakaa itsejänne. Pinkillä topilla, mustalla nahkatakilla, tai paidatta, antakaa tulla. Kuhan ette rajoita oikeuksia. Kiltisti täytyy olla.

Alla oleva runo ei niinkään liity aiheeseen, hiukan sivuaa, mutta halusin julkaista sen tämän kylkiäisenä.
Mietteitä, mietteitä...


Voihan, pitkiä tunteja, sortoja ja turmia.
Syviä paikkoja, mustaa maata,
ehkä vähän,
myös kuolemaa.
Enpä tiedä.
Voisinpa havaita asioita,
nähdä taivaan, tuntea maan.
Miksi en voisi? 
En vain halua, toimia oikein,
tällä käyttöjärjestelmällä.
Mutta juurihan, tahdoin huomata.
En vain halua muuttua.
Onnia tai offia, voisinpa poistua.
Mitään en kumminkaan,
taida tuntea.
Se on hassua.
Vastaan haluilleni, aika on tullut.
Aika vaihtaa, muutama ohjelmaa.
Hyödystä en, taida mennä takuuseen.
Tälläkään kertaa.

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *