Perikato

Vala valasta valalle,
lauluja nukkuvaalle valaalle syvällä öljyisessä meressä.
Sen veressä,
valuu pelkkää mustaa koska taivaalla ei näy tähtiä.
Kaikki kuut sulkevat silmänsä,
kun maa nielee omansa jälleen kerran.

Meri palaisi jos kukaan sylkisi ilmaan kipinän.

Ja vaikka kaikki maat palaisivat tuhkiin asti,
ja tuhka peittäisi nukkuvat lapset ja hylätyt kapalot,
katsoisimme aina vain länteen,
josta auringoista suurin nousisi nielaisemaan kaiken tässä maassa,
jossa ilmansuunnatkaan eivät enää tarkoita mitään.

Me olemee mustaa,
me olemme punaa.
Me olemma aikaa ja kaikki,
joka voidaan lopulta unohtaa.
Me olemme suru ja perikato,
me olemme syöpä ja tauti.
Me olemme paha uni,
josta kerrotaan vuosien jälkeen.

Me olemme ihmiset,
ja me emme osaa pitää mitään.