Jumalmetsällä

  Minä metsästän Jumalaa.

  Tähtäimen läpi tutkin maisemaa,
  pesästäni käsin, jonka rakensin.
  Lähelle metsieni reunaa.

  Maalle, jonka vain minä saan omistaa.

 Siellä vain minun lemmikkini kulkevat,
 vain valittuni saavat astella.
 Sillä minä olen maideni Herra.

 Niiden rajat merkitty jokaiseen karttaan,
 ne jokaisessa sadussa mainitaan.
 Perustuslaeissa pykäliin laitetaan,
 päivityksissä,
 kuin uutisissakin,
 tieto jaetaan.

 Kouluissakin lapsille opetetaan.

 Sillä maideni rajoilla,
 tuhansia pommeja,
 sataa monsuunina.
 Mustat linnut,
 kiertävät kehää pelloillani,
 napaten kaikki,
 jotka mailleni luvatta astuvat.
 Itsensä Kuoleman koneet,
 astelevat maillani tiheään.
 Riipivät, nylkevät, polttavat, raiskaavat.

 Aika velikultia.
 Ne ovat minulle hyvin rakkaita.
 Kuvia ihmisestä.
 Yhden suhde yhteen.

 Minä istun pesässäni,
 odotan Jumalaa.
 Kuulin ystävältäni,
 että sellainen täälläpäin olisi.
 Nyt olen siitä varma.

 Kukaan ei sitä ole nähnyt.
 Kukaan sitä kokenut.
 Kukaan ikinä missään kuullutkaan,
 kukaties.

 Siltikin.

 Kuulen sen askeleet.
 Tunnen sen hengityksen.
 Tiedän sen ajatukset.
 Se katsoo peilistä,
 kuvani takaa,
 jokaisella kerralla.
 Se on kanssani,
 kun herään.
 Se jakaa vaimoni,
 omistaa lapseni.

 Tietää aikeeni.

 Minä metsästän Jumalaa.
 Odotan,
 odotan,
 odotan.
 Ja vihdoinkin,
 se iskee tähtäimeen.
 Pesäni seinältä,
 sieltähän se tuijottaa.

 Hetki kuluu,
 liipasin painetaan,
 lasinpalat lattiaan hajoaa.

 Enää en metsästä Jumalaa.