Kaikki,
on lopulta kai hämmentävän vähän.
Laakeita alueita,
kauniimpia puistoja,
vanhoja progelevyjä
sekä naapuri kiroilemassa jäistä pihaa marraskuun lopussa.
Kivet jotka pyörivät kenkieni kärjissä,
hän joka ei enää ikinä vastaa.
Rakkaustarina,
joka oli kuin ystävyyden suloisin alku ilman sen kirjoitettua loppua.
Swingaava golffari ei välttämättä tanssi eikä verottaja oikeasti ikinä saavu ovellesi.
Hekin ovat ihmisiä,
kaikkeen hukkuvaa materiaa aaltojen liikkeessä.
Odottaen,
jakaen aikaa osiin elämästään.
Puhuen hiljaa niille, joille kuuluisi huutaa.
Huutaen vain sille, joka ei edes kuule.
Miksi annat sen kaiken olla niin tarpeellista? Tämäkin teksti loppuu joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti