Lauantai
12.9.2006
Anniskeluravintola ja klubi Black Shot Bounce
17 celsiusta
Pilvinen ja hieman kostea ilta
Sade. Nina Yawolski ei ikinä ollut tottunut sateeseen.
Elettyään elämänsä Pietarin ydinkeskustassa insinööri-isänsä sekä
kirjanpitäjä-äitinsä kanssa olisi voinut luulla, että hän olisi tottunut sateen
ropinaan varjoaan vasten. Vaikka hän ei ollut enää moneen vuoteen asunut
Venäjän rajojen sisällä, hän usein ikävöi kaupungin tapaa olla niin törkyisen
kaunis. Hänellä oli ikävä nopeaa, särmikästä ja soljuvaa kieltään sekä tapaa,
jolla useat äänteet painotettiin. Vaikka Nina pitikin englantia paljon
merkittävämpänä kielenä nykypäivänä ja puhui sitä jo lähes täydellisesti, ei
hän ikinä osannut pitää sitä omanaan. Tuntui aina enemmän tai vähemmän siltä,
että joku muu olisi puhunut hänen suullaan. Toki hän pani merkille, että oma
murteensa särähti patrioottisten ja konservatiivisten amerikkalaisten korviin
ja olikin saanut nihkeitä katseita vuosien mittaa. Nina oli kuitenkin oppinut
ymmärtämään heitä; valtioiden välit eivät aina olleet hirveän kaksiset. Nina asteli tiellä pientä ympyrää ja odotti,
että Daniel Rogers, ystävien kesken Rag olisi saapunut paikalle. Hän tiesi,
että ei Rag ikinä ollut kovin tarkka aikataulustaan. Kello viisi saattoi
tarkoittaa puolta kuutta, mutta saattoi heitto olla usein aikaisempaankin
tuntiin päin. Tuttavuuden alkuvaiheessa se oli ärsyttänyt Ninaa todella paljon,
mutta muutamassa vuodessa hän oli jo tottunut. Ei hänkään ollut aina
täydellinen ja vaikkei ehkä pitäisi, Nina antoi paljon anteeksi Ragin
hulttiomaisesta käytöksestä sen varjolla, miltä hän näytti.
Sade tiputti ja Nina veti takkia paremmin päälleen. Hän
katseli ympärilleen ja hänelle palasi mieleen viimeisin kotinsa Venäjän
sisällä. Hänellä oli ikävä iloisia ja äänekkäitä naapureitaan, jotka kuitenkin
jokainen lauantai istuvat savukkeillaan parvekkeella ja keskustelivat syistään mahdolliseen
eroon. Heidän toimintansa oli aina niin surullisen eheää. Herkkää, mutta
kuitenkin niin toivotonta. Samalla hieman naurettavaa, sillä Nina ei ikinä
ymmärtänyt, miksi kukaan istuisi vuosia samalla parvekkeella puhumassa, kuinka
seksi ei maistu, työajat eivät sovi ja toisen puhekin lähinnä tympii.
Ottaisivat omat laivansa, hänen isänsä usein sanoi. Nina ei itse asiassa
tiennyt, millainen tilanne tällä hetkellä oli. Vanhemmat olivat muuttaneet pois
kyseisestä asunnosta jo vuosia sitten homevaurioiden takia, eivätkä välit
naapureihin ikinä olleet niin läheiset, että yhteyttä olisi pidetty. Kuitenkin
he olivat ennen muuttoa kuulemma tuoneet vanhan, kiinalaisen onnenkissan.
Sellaisen, jonka tassu heiluu. Nina muisteli, että se yhä vieläkin istui isän
työpöydällä. Ehkä se seuraavalla vierailulla Pskovissa pitäisi viedä
parvekkeelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti