En taidakkaan uskoa.
Kuultuani sadoittain tarinoita,
tuhansia sivuja,
samoja kertomuksia.
Annoin uskoni hajota.
Silitin harmaantuvaa sivua,
koetin tuntea tarinaa,
haluten palata menneeseen.
Mikä lapsi silloin olinkaan.
Kai niistä sivuista,
löysin palasia jostain,
kaukaisesti tutusta.
Halusin kai vain palata.
Kuitenkin,
jokaisen tarinan on aika,
jossakin vaiheessa,
kuihtua pois.
En uskonut kirjoihin enää.
Kansi huokaisi,
kun niteet syleilivät toisiaan,
luoden allekirjauksen tarinaan,
piirtäen veteen viivaa.
Sitoen uskoni sirpaleet,
viimeistä kertaa.
On helppoa olla uskoton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti