Aamu, Iltahämärä ja heidän äitinsä, Aurinko

  Sama toistuu, useita kertoja,
vuoden jokaisena,
täysinäisenä, täyspäiväisenä,
päivänä.
Aamu hiipii pihamaalle,
herättelee uinuvan maan,
niinkuin jo kauan sitten,
kaiken alusta lähtien.
Katsoo auringon nousua, omaa äitiään,
joka kipuaa taivasta pitkin,
vain laskeutuakseen synkkään uneen,
päivän jälkeen.
Aamu koettaa tavoittaa, äitiään koreaa,
mutta ei pimeän ja valon rajamailla,
kulkevalla lapsella,
ole oikeutta eikä lupaa,
korkeaa äitiään koskettaa.
Aamu kääntyy pois, ja kuulee kaukaa,
veljensä Iltahämärän,
nauravan talojen katolla.
Vielä häntä ei ihmiset,
maan pienet asukkaat,
taida nähdäkkään.
Silti nauraa vain, mustassa puvussaan,
perheensä hajottava,
musta lammas.
Juonittelee auringon laskuun,
kulkee sen perässä,
supattaa valon uneen.
Avaa ovet pimeän, kauhujen ja olentojen,
jotkä Yön taskuissa,
ryömivät juhlimaan,
omaa aikaansa.
Kaksoisveljensä Sysiyö,
ei vielä ole saapunut,
mutta Aamu tietää, senkin vielä nousevan,
Iltahämärän kanssa, Auringon sokeudelle.
He saavat rauhassa juhlia,
ilman vahteja,
sillä Auringon jälkeä,
pientä Aamua,
ei äiti kuule.
Hän on huomaamaton osa,
suurta pyörää,
vain ratas,
yön ja päivän rajalla.
Ei synnytä mitään, ei luo eikä avita.
Herättää vain nukkuvan väen,
jotta illalla,
voisivat painua,
takaisin pimeän syliin.
Aamu häipyy, veljensä nauruun,
odottamaan,
toivomaan.
Josko seuraavalla kerralla,
jokin olisi,
edes jollain tavalla,
paremmin kuin nyt.