Kukkaset

Minä sitten vihaan kasveja.
Kaikenkarvaisia kaktuksia, piikikkäitä ruusuja,
voisia kukkia.
Niiden lehtiä ja tuoksua,
niiden tuottamaa,
pyytteetöntä iloa.
En käsitä sitä.
Meitä alemmat,
heikot organismit,
tärkeysjärjestyksessä korkeammalla,
jollekkulle,
minuun verrattuna.
Olenhan silti ihminen, luomakunnan kruunu,
jumalan kuva.
Miksi siis, vihreää ja punaista palvotaan,
pitempiä aikoja,
kuin minua,
kolmion huippua.
Ihmistä.
Se pistää miettimään, olenko sittenkään,
kaiken huipulla.
Jospa maailma, vain sen kuvan antaa,
tietäen paremmin.
Minua vain huijataan, en oikeastaan,
merkitse suuriakaan,
luonnon kierrossa.
Kuulunko edes tänne?
Minä, jonka lajiset,
sanovat johtavansa,
tellusta kokonaisuudessaan.
Vai luulemmeko vain väärin?
Jospa me olemmekin,
kaikista pienimpiä.
uhmaikäisiä lapsia, jotka kuvittelevat,
kaiken tietoisuutta.
Nuoria taimia, jotka kasvavat,
liian rohkeasti,
leikkurin teriin.
Me tulimme, kaiken jälkeen.
Ja lähdemme, oman kättemme kautta,
aikaisemmin kuin monet muut.
Siilit piikkeineen, torakat kuorineen,
karhut unineen.
Jäävät tänne, kun me kuninkaat,
revimme maan jalkojemme alta.
Tavataan haudassa, ne huikkaavat.
Sitä emme silti kuule.
Emme tahdo.
Meitä ei käsketä.
Olemme kuninkaita, ainakin hetken.