Tarinoita tuulensuojasta: Hiljalleen mustuva kaupunki

  Hän tiesi kohtalonsa.

  Hän laski sekunteja, eikä tuona aikana melu ollut hiljennyt. Sama tasainen naputus kaukana horisontissa. Kova ääni se ei alkujaankaan ollut, sillä hirveän moni ei kai sitä kuullut lainkaan, mikä oli Nicolaksen mielestä outoa. Hän ei toki ymmärtänyt, että ääni oli vain häntä varten. Juuri hänelle omistettu.

Klak klak klak.

  Hän sytytti savukkeen, jonka päällä oli istunut vain hetkiä aiemmin. Aski oli, harmittavaa kyllä, ollut kätevästi takataskussa ja nyt Nicolas kirosi vahinkoa ottanutta savukettaan. Puolet siitä oli murskautunut käyttökelvottomaksi jauhoksi, jonka noukkiminen askin pohjalta olisi ollut hyödytön operaatio. Hieman kaihoisasti hän kopisteli askinsa tyhjäksi ja tarkasti vielä, ettei sinne olisi, sattumalta ja pienellä onnenkantamoisella, unohtunut pientä pätkää. Mutta turha toivo, Nicolas heitti tyhjän askin turhautuneena. Se pomppi,
                                                                pomppi,
                                                                               pomppi muutaman kiven välistä ja laskeutui jonnekin päin kivikkoa, joka oli syntynyt tähän kortteliin rakennusten romahtaessa. Nicolas luuli muistavansa, että joku naapurin neljästä pikkutytöstä olisi vieläkin noiden kivien alla. Ruumiin löytämisestä oli kyllä luvattu pieni palkkio, eikä raha tässä tilanteessa olisi Nicolasta rasittanut, mutta jotenkin hän ei viitsinyt lähteä kaivamaan. Kuolleet ovat kuolleita, hän ajatteli.

  Nicolas jaksoi aina yllättyä siitä, kuinka hiljaista täällä oikeastaan oli. Ellei tuota tasaista, karmivaa nakutusta laskettu, kaupunki oli tätänykyä suhteellisen hiljainen ja rauhallinen. Suurimmat mellakoitsijat ja muut ongelmatapaukset olivat jättäneet kaupungin jo aikoja sitten, sillä syyt, ruoka ja lämpö, olivat loppuneet jo aikoja sitten. Kun kaupat oli ryöstetty, varakkaamat tapettu ja raiskattu sekä kaikki, mistä saattaisi olla rahallista arvoa kaupungin ulkopuolella, viety pois, ei kaupungissa oikeastaan ollut paljoa mitään haluttavaa tai kaivattavaa. Vain hiljalleen rappeutuvaa betonia, tomua ja kuolemaansa odottavia, hiljalleen kuihtuvia ihmisiä. Ei Nicolaskaan, vaikka usein sortui optimismin ylelliseen nautintoon, löytänyt kaupungista mitään rakastettavaa tai välitettävää. Mitään, minkä puolesta olisi hyvä ja oikein kuolla. Täällä saattoi vain kuolla pois. Kerran, Nicolas mietti. Kerran oli hän.
       
  Hänen vuokseen, ehkä.
  Ehkä.
  Mutta siitäkin oli niin kauan aikaa.